Kiitos ja kumarrus

Hattaranpyörittäjien kausi on tältä erää saatu päätökseen. Uutta päähankettani eli Susiraja-sarjaa voi seurailla osoitteessa www.susirajasarja.com. Henkilökohtaisen blogini löydät osoitteetsa www.elinarouhiainen.com. Kiitos kaikille lukijoille!

Jälkisanat

Ennen huvipuistokauden päätöstä käytiin sen alueella seuraavanlainen kohtaus:

Tyttö ja poika istuvat penkillä. Eivät katso toisiaan. Heidän välissään on noin kaksikymmentä senttiä.

Poika: ”Mä taidan olla aika paska jätkä.”

Tyttö: ”No, olethan sä.”

Poika: “Mä luulen, että sä tiedät, miks.”

Tyttö (hiljaa): “Niin tiedän.”

Poika: “Mä ajattelin, että jos sä tulisit mun kanssa päättäreihin.”

Tyttö on pitkään hiljaa.

Tyttö: “Mä en taida koskaan päästä susta irti, vai mitä?”

Poika katsoo tyttöä, joka ei katso takaisin.

***

Tällä hetkellä Sonja jatkaa historian opintojaan. Hänen aikomuksenaan on hankkia ensi vuonna jokin muu kesätyö.

Potkuista ja niitä seuranneen juhlimisen jälkeisestä krapulasta selvittyään A löysi itselleen uuden suunnan: hän alkoi haaveilla baarimikon urasta. Hänen tavoitteenaan on nyt päästä sisään ravintolakouluun. Auton hän suunnittelee ostavansa ensi kesänä.

Jennican ja Mikan ero sai pian Puiston sulkeutumisen jälkeen uuden käänteen. Mikä pyysi Jennicalta anteeksi, ja tämä suostui yrittämään uudelleen. He asuvat nyt yhdessä.

Jennica

En muista. Kaikki sanoo, että se on hyvä asia, mutta en ole varma. Jotkut pahat asiat on parempi muistaa, silloin ne voivat opettaa jotakin. Niin kuin mielessäni jälkeenpäin, kun niitä ajattelee oikein monta kertaa peräkkäin.

Seuraavana päivänä oli ihan hirveä olo. Oksensin kolmetoista kertaa, sitten se loppui. Olin aivan mustelmilla ja polvi ja nenänvarsi auki. Äiti kysyi onko mut hakattu ja vastasin että en. Sitten muistin taas sen, mitä se tyttö sanoi Mikasta ja ajattelin, että kyllähän mut pahoinpideltiinkin henkisesti. Pahimmat haavat tulevat aina sydämeen.

Nyt siitä on jo vähän aikaa. Mustelmat alkavat jo kellertää. Eilen menin valmentajan luo ja sanoin, että lopetan. Se kysyi miksi ja sanoin ettei vain enää huvita. En ole enää se pikkutyttö, jolle kaikki on aina vaan helppoa eikä koskaan vaikeaa. Mun pitää löytää oma polku kaikkien kivikkojen keskellä. Tulla siksi ihmiseksi, joksi mut on tarkoitettu. Kaiken tämän jälkeen olen tajunnut, että mua ei ole tarkoitettu uimahyppääjäksi. 

Mulle on olemassa jotain paljon parempaa.

Tämä on mun viimeinen työvuoroni. On vähän haikea olo, vaikka tiedän, että en haluakaan enää palata ajassa taaksepäin. Kaikki työkaverit ovat olleet niin hienoja ihmisiä. Olen oppinut aivan valtavasti uutta. Alussa kaikki oli niin vaikeaa — naurattaa ajatella niitä hattaroita, joita silloin ensimmäisen viikon aikana tein. Nyt osaan tehdä täydellisiä hattaroita. Kukaan ei voi sanoa, että niissä olisi mitään vikaa.

Asiakkaita ei vain kohta enää ole — kenelle niitä sitten tekisi?

Kuulin eilen, että A sai potkut. Se oli jättänyt tulematta töihin, ja kaikkien niiden varoitusten ja myöhästelyiden jälkeen pomo ei enää voinut antaa sille anteeksi. Viikko kauemmin, ja puisto olisi jo mennyt kiinni. 

A ei taida saada kovin hyvää todistusta.

Toivon todella, että itse saan. Sitten jatkossa voi saada melkein mitä töitä vaan, kunhan on hyvä todistus. Ehkä pääsisin jopa vaatekauppaan, Henkkamaukalle tai Vero Modaan. Edessä on välivuosi, kaikki ovet ja ikkunat avoimina. Tämän kesän jälkeen kaikki on toisin. En ajattele sitä yhtä enää koskaan. Tai siis nyt vielä ajattelen, mutta ehkä jo huomenna en ajattele sitä.

Menen takahuoneeseen ja itken siellä vähän. Sellaisia korjaavia kyyneleitä. Kaikki suttaantuu kyllä, niin kuin mummi sanoo. Onneksi on niin hiljaista, ettei kukaan huomaa. 

Tullessani taas tiskille näen, miten taivas on alkanut punertaa. Laitan popcorneja tulemaan, ja niiden tuoksu täyttää koko kioskin. Joku kävelee aivan tiskin ohi ja nauraa, en tiedä mille. Maailmanpyörän valot loistavat tummaa kaupunkia vasten. Kaunista.

A

Sunnuntai. Ei että mä rakastan sunnuntaita. Ainoa päivä, jolloin oikeasti huvittaa tulla töihin, koska tietää tienaavansa vähän enemmän kuin yhden nallekarkin tunnilta.

Tein nimittäin tänään vähän laskelmia. Koko junamatkan Keravalta Pasilaan. Olen ollut töissä nyt melkein neljä kuukautta, ja ennen töihin lähtöä kävin katsomassa tiliäni ensimmäistä kertaa koko kesänä. Saldo: satakaksi euroa. Jokin ei tuntunut ihan natsaavan.

Kaivoin siis matkalla laukkuni pohjalta kaikki avaamattomat palkkakuitit ja levitin ne eteeni vastapäiselle penkille. Näpyttelin kännykällä tuloni yhteen, ja aloin sitten ynnäillä päässäni sitä, miten paljon rahaa oli kulunut viinaan ja tupakkaan. Ja sitten oli junaliput, tietysti. Keravalta raahautuminen ei ollut halpaa. 

Lounasrahat. Karkkirahat. Keikkaliput. Nettipokeri. Ne pari kierrosta, jotka tarjosin viime palkkiksissa. Uudet farkut. Korvikset. Tukanleikkuu.

Näytti vahvasti siltä, että tästä kesästä käteen jäisi huima satanen. Sillä ei ihan kaaraa osteta.

Nojatessani siinä sääntöjenvastaisesti tiskiin kädet taskuissa ajattelen sitä, miten oikeastaan olinkin ollut paljon fiksumpi Mäkissä työskennellessäni. En vain ollut ollut tarpeeksi fiksu olemaan jäämättä kiinni.

Menin Mäkkiin töihin siitä samasta syystä, josta olin tullut Puistoon: tarvitsin rahaa. Nopeasti. Harjottelupalkka oli kuitenkin sen verran paska, että rahaa ei kertynyt ihan siihen tahtiin kuin olisin halunnut. Päätin siis vähän avittaa prosessia.

Ensin laitoin omaan taskuuni vain asiakkaalta unohtuneet vaihtorahat. Sitten muutamia kolikoita, jotka olivat tipahtaneet lattialle. Seuraavalla viikolla sain vihdoin loistoidean: sujauttaisin joka päivä vitosen setelin taskuun. Vitonen oli niin pieni raha, ettei sitä kukaan huomaisi. Oikeastaan kymppikin oli. Varsinkin, jos otti eri kassoista, eikä palkästään yhdestä. Viimein onnistuin käärimään kakista viidestä kassasta yhteensä viisikymppiä yhden illan aikana. Kukaan ei tajunnut mitään, ne olivat juuri niin tyhmiä. Olin tienannut kaksisasataaviiskymppiä ilman, että kenellekään oli koitunut siitä mitään tuntuvaa tappiota. Mäkki oli niin iso firma, ettei siinä mitkään kolminumeroiset merkinneet mitään. Täydellinen win-win.

Ja sitten yksi päivä pomo pyysi mua tulemaan takahuoneeseen.

Joku oli vasikoinut. Nähnyt, mitä mä tein ja kertonut siitä pomolle. Pomo oli ottanut oman aikansa tarkkaillessaan mua, ja saanut siten varmistuksen epäilyilleen. Se sanoi, ettei halunnut viedä asiaa poliisille. Se sanoi, että riitti, että lopettaisin työt sillä sekunnilla ja että maksaisin kaiken takaisin. Jos en, se soittaisi kytät. Ja sen jälkeen mulla olisi merkintä rekisterissä.

Ulospäin näyttelin hillittyä, mutta sisällä kiehui. Mä olin niin raivoissani, että olisin halunnut kuolla siihen paikkaan. Se oli ollut hyvä suunnitelma, ja mä olin onnistunut sössimään sen. Kaiken lisäksi mulla ei ollut niitä rahoja enää, olin pistänyt ne mopoon. Oli tasan yksi vaihtoehto jäljellä.

Samana iltana kerroin mutsille, että tarvitsin rahaa. Se halusi tietää, mihin. Sanoin, että mopon korjaukseen. Se sanoi, että mopo oli tasan mun oma asia, eikä se osallistuisi sen kuluihin. Sanoin, että kyse ei ollut pelkästään moposta, vaan myös yhdestä kaverista, joka tarvitsi apua. Se kysyi, mikä oikeasti oli vikana. Näytin ja kuulostin kuulemma oudolta. Aloin itkeä. Se ei vieläkään hellittänyt. Kerroin sille.

Äiti maksoi mun Mäkki-lunnaat. 

On taas vähän taukoa asiakkaista. Näen Sonjan vastapäisen kioskin ikkunassa, se palvelee juuri jotain pariskuntaa. Se ei huomaa, mutta se peliosaston överein kundi kävelee juuri samaan aikaan ohi ja katsoo sitä. Katsoo todella pitkään.

Sonja

Ikinä ei ole elämän aikana hävettänyt näin paljon. 

Onneksi en ole ainoa.

Itse en tietenkään tiedä siitä mitään (kun tuskin muistan mitää omasta illastani), mutta onneksi juorut kulkevat täällä nopeammin kun TGV Ranskassa. (Sitä, miten nopeasti kaikki saivat tietää omasta sekoilustani, en halua ajatella.) Ehdin tuskin olla kahtakaan minuuttia töissä, kun kollegani kertoi koko tarinan. Mitä ilmeisimmin missasin TODELLA paljon.

Jenika vai mikä sen blondin nimi nyt oli, se sekosi aivan täysin. Kunnon flippaus kolmella kierteellä. Ilmeisesti se oli saanut vihdoin kuulla, että sen idiootti poikaystävä oli pettänyt sitä jo pidemmän aikaa. Neiti oli sitten vetänyt alkomahoolia oikein kunnolla naamaan (ja sitä, miten paljon itse vedin, en halua ajatella. Krapula alkaa taas alusta, jos ajattelen.) ja tanssittuaan ensin tanssilattialla kuin mikäkin pikkulutka alkanut sitten huutaa täysin viattomille kanssajuhlijoille niin, että pari järkkäriä (siis meikäläisiä, ei ravintolahenkilökuntaa) meni lopulta rauhoittelemaan sitä. Mistä se ei tietenkään tykännyt yhtään. Rauhoittumisen sijaan se kävi järkkäreihin käsiksi, potki ja löi ja huusi ja kirkui niin, että lopulta pokejen piti kantaa se ulos. Silminnäkijähavaintojen mukaan viimeiset sanat kuuluivat: “Saatanan paska! SAATANAN PASKA!” Ja samalla koko Puistokunta sai nähdä, minkämallisissa alushousuissa kyseinen neiti kulkee. Lähteeni kertoi, että kangasta ei ollut nimeksikään.

Käsittämätöntä. (Ja sitä, miten käsittämätön oma tempaukseni oli, en halua ajatella.)

Nyt olen kuitenkin taas töissä, ja ukkostaa. Siis TODELLA ukkostaa. Kuulostaa siltä, että se on aivan yllä. MIkä tietenkään ei ole hyvä asia ottaen huomioon, että Puisto sijaitsee yhdellä kaupungin korkeimmista paikoista. Ensimmäiset laitteet on jo varotoimena suljettu, ja auta armias kun se valittavien asiakkaiden tulva päättää poiketa tänne.

Valot sammuvat. Perkele.

Menen katkaisimen luo ja räpsyttelen sitä vähän aikaa, tulen siihen tulokseen, että sähköjen täytyy olla poikki. Missään lämpölaitteissa ei pala enää valo, ja vilkaisu pakastimeen osoittaa, että sen näyttö on pimeänä. 

Vittu.

Soitan esimiehen numeroon, ja puhelimeen vastaa Kerttu. Luojan kiitos. Se sanoo tulevansa heti ja pyytää mua aloittamaan tyhjennyksen. Harmi vaan, että sen päivän kuormassa oli tullut lähes kaksikymmentä laatikkoa ranskiksia ja vähintään yhtä monta jäätelöpakettia. Niitä ei ihan hetkessä kannettukaan minnekään.

Jos ne nyt ylipäätään mahtuvat mihinkään. Suurella todennäköisyydellä koko helvatin Puistossa on sähköt poikki. 

Alan raahata laatikoita ulos pakastimesta ja latoa niitä nokkakärryihin. Saan ensimmäisen erän ulos kioskista juuri, kun Kerttu tulee paikalle. 

“Yläpakkasessa on vielä tilaa. Mene, ennen kuin muut ehtivät.”

Kiitän häntä, ja alan työntää kärryjä ylämäkeen. Ja koska iltani ei voisi olla enää yhtään mahtavampi, alkaa sataa kaatamalla.

Tuplavittu. 

Jennica

Multa menee hetki, ennen kuin käsitän, mistä kaikki oikein puhuvat. Ne puhuvat Sonjasta ja siitä pojasta, mikä sen nimi nyt oli, siitä jonka kaikki tietävät. En ole koskaan itse puhunut sille mutta se on kyllä ihan hyvännäköinen. Ei kuitenkaan niin komea kuin Mika. 

Menen tilaamaan drinkin. Valitsen listasta jotain, jossa on sateenvarjo, ja menen sitten tyttöjen huoneeseen soittamaan Mikalle. Se ei vastaa. En tiedä, pitäisikö olla huolissaan — se ei varmaan vain kuule, mutta mistä sitä ikinä voi tietää. Olen kuullut niin monta tarinaa siitä, että joku luulee, että toinen ei vain kuule ja sitten todellisuudessa se makaakin jossain ojassa.

Puuteroin nenäni ja menen sitten takaisin muiden luo. Olen tänään aika nätti, tukka tupeerattuna ja korkokengät. Mietin ensin, laittaako tekoripset, mutta sitten lopulta en. Mekko on aika kireä ja lyhyt, se saa riittää. 

Pöydässä puhutaan senpäiväisistä asiakkaista. En oikeastaan kuuntele, vaan tekstaan samaan aikaan Mikalle.

Juon drinkkini loppuun, se maistuu tosi hyvältä, ei yhtään alkoholilta. Päätän mennä hakemaan toisen. Matkalla alakerran baaritiskille ohitan laitetyöntekijöiden pöydän. Siellä istuu yksi tyttö, joka näyttää etäisesti tutulta, ehkä joku entisestä koulusta. Vasta kun kuulen sen äänen alan muistaa, missä olen sen nähnyt.

“- ei vittu sitä jätkää, se on oikeeesti ihan käsittämätön, sillä on tyttöystävä eikä se tiedä, että se panee muita vähän väliä.”

“Mira?” kysyn. 

Se kääntyy ja jähmettyy, sanoo lopulta: “Moi.”

“Sä muistat mut, eikö? Me ollaan nähty pari kertaa.”

“Joo”, se sanoo, ja katsoo muualle. Päättelen, että sitä hävettää se, miten se on itse pukeutunut, pelkkiin farkkuihin ja teepaitaan. Se ei kuitenkaan haittaa mua. Istun vapaalle tuolille.

“Hei, jatka sitä juttua mikä sulta jäi kesken”, joku sen kavereista sanoo.

“Joo, jatka vaan, älä anna mun häiritä.”

“Ei se ole niin mielenkiintonen juttu”, Mira sanoo.

“Mira kerto meille just sen serkusta, joka pettää sen tyttöystävää koko ajan.”

“Mikä sen nimi oli?” toinen kaveri pohtii ääneen. 

“Ei sillä ole väliä.”

“Mika. Joo, se se oli.”

“Onko sulla toinenkin Mika-niminen serkku?” kysyn. Mira ei ollut yhtään samannäköinen kuin mun Mika, vaikka niiden nimissä olikin vain yhden kirjaimen ero. 

Mira katsoo ensin pöytään, mutta sitten se kohottaa päänsä. “Ei mulla ole.” Se vetää henkeä. “Tää ei nyt ole mitenkään kiva tapa saada tietää tästä, mutta mä puhuin sun poikaystäväs.”

Pöydässä on hiljaista, aivan kuten omassa päässänikin. Kukaan ei näytä käsittävän, mistä Mira puhuu.

“Siis mun Mika?”

“Sun Mika.”

“Mutta eihän se mitään sellasta tee”, sanon. “Se ei koskaan tekis mitään sellasta.”

“Se tekee ja on tehnyt ihan koko sen ajan, kun ootte olleet yhessä. Sun on aika herätä todellisuuteen.”

“Sä haluat vain olla ilkeä.”

“Miksi vitussa mä niin tekisin? Kuule Jennica, sä olet ihan kiva, ja sä ansaitsisit olla jonkun yhtä ihan kivan kanssa. Mika ei oo koskaan ollu erityisen ihankiva. Sinuna mä menisin ja jättäisin sen, ennen kun se ehtii tehdä sulle enempää pahaa.”

“Mutta Mika rakastaa mua.”

“Se ei oo edes merkinnyt sua tyttöystäväkseen facebookissa.”

Nousen ylös. En näe kunnolla, ja hetken päästä tajuan, että mun silmät on täynnä kyyneliä. Räpyttelen niin ettei ne karkaa, ja menen sitten baaritiskille. 

Joku on joskus sanonut, että tequila on tosi vahvaa. Se pistää pään sekaisin. En tiedä onko se totta mutta en usko, että mun pää voi olla enää sekaisemmin.

Tilaan kolme.

A

Mun synttärit on viikon päästä, joten nämä palkkikset ovat meitsille viimeinen mahdollisuus mennä alaikäisenä baariin. Sanomattakin on selvää, että käytän sen hyväksi.

Tällä kertaa hikoilen huomattavasti vähemmän sisään mennessäni, kävelen jo ihan rutiinilla narikkaan. Tilattuani tiskiltä kaljan yritän tähyillä ympäriltäni tuttuja naamoja, ja tietenkin se blondi pamahtaa paikalle.

“Sähän oot meidän osastolla, vai mitä?” se kysyy.

“Joo, oonhän mä.”

“Sä olet se tyyppi, joka sai varotuksen, vai mitä? Miten sä sen oikein teit?”

Maineeni on täytynyt levitä. Kerron lounasseikkailuistani, ja blondi katsoo jokseenkin ihailevasti.

“Vau. Mulla ei olisi koskaan pokkaa tehdä mitään tollaista. Mun poikaystävällä kyllä, se tekee kaikkea uhkarohkeaa koko ajan, välillä mua ihan hirvittää sen puolesta. Mutta se on niin hyvä, se aina jotenkin onnistuu selviämään kaikesta ilman mitään.”

“Aha.”

“Se olis tullu tänään mun kanssa tänne, ellei sen kaverin kaverilla olis ollu synttäreitä. Se lupas tulla kyllä seuraavalla kerralla, niin että voin vihdoin esitellä sen kaikille. Se on niin tärkeä osa mun elämää, että on outoa, ettette te täällä tunne sitä ollenkaan.”

“Just. No tota, mä taidan mennä vessaan.”

Lähen vetämään niin nopeasti kuin vain pystyn. Se muija on ihan seko. Kuulin, että se harrastaa uimista, ja olen melko varma, että se on lyönyt päänsä  altaan laitaan vähän liian monta kertaa. 

Teen vessajonon ohikävelyn, ja menen sitten yläkertaan. Siellä olevat pöytäkunnat on muodostettu osastojen mukaan: järkkärit, pelimiehet ja -naiset, jarrumiehet, laitetyöntekijät. Meitä kiskalaisia näkyy muutama yhdessä nurkassa, ja suoraan sanottuna hävettää meikäläisten puolesta. Kiskalaiset eivät vaan sitten osaa bilettää. Aina pitää olla se kanki anuksessa.

Istun omieni seuraan, ja alamme heittää jotain läppää tyhmistä asiakkaista. Menee ehkä vartti, ennen kuin alkaa tapahtua.

Mä spottaan ne ensin. Se on Sonja, ja sitten se yksi peliosaston työntekijä. Playeriksi sitä kaikki kutsuu, virnistelevä idiootti. Ne istuvat kahdestaan yhdessä nurkassa. Lähekkäin. Siis sen verran lähekkäin, että playerin käsi on ehtinyt kadota Sonjan hameen alle. Ja Sonja näyttää olevan niin naamat, ettei se edes huomaa.

Sonja. Naamat. Huh, kuka olisikaan uskonut.

“Hei, kattokaa. Kattokaa tonne.”

Osoitan niitä sormella juuri kun playeri kumartuu suutelemaan. Kaikki tuijottavat monttu auki, kun Sonja tarttuu sitä hiuksista ja suutelee takaisin.