Kiitos ja kumarrus

Hattaranpyörittäjien kausi on tältä erää saatu päätökseen. Uutta päähankettani eli Susiraja-sarjaa voi seurailla osoitteessa www.susirajasarja.com. Henkilökohtaisen blogini löydät osoitteetsa www.elinarouhiainen.com. Kiitos kaikille lukijoille!

Jälkisanat

Ennen huvipuistokauden päätöstä käytiin sen alueella seuraavanlainen kohtaus:

Tyttö ja poika istuvat penkillä. Eivät katso toisiaan. Heidän välissään on noin kaksikymmentä senttiä.

Poika: ”Mä taidan olla aika paska jätkä.”

Tyttö: ”No, olethan sä.”

Poika: “Mä luulen, että sä tiedät, miks.”

Tyttö (hiljaa): “Niin tiedän.”

Poika: “Mä ajattelin, että jos sä tulisit mun kanssa päättäreihin.”

Tyttö on pitkään hiljaa.

Tyttö: “Mä en taida koskaan päästä susta irti, vai mitä?”

Poika katsoo tyttöä, joka ei katso takaisin.

***

Tällä hetkellä Sonja jatkaa historian opintojaan. Hänen aikomuksenaan on hankkia ensi vuonna jokin muu kesätyö.

Potkuista ja niitä seuranneen juhlimisen jälkeisestä krapulasta selvittyään A löysi itselleen uuden suunnan: hän alkoi haaveilla baarimikon urasta. Hänen tavoitteenaan on nyt päästä sisään ravintolakouluun. Auton hän suunnittelee ostavansa ensi kesänä.

Jennican ja Mikan ero sai pian Puiston sulkeutumisen jälkeen uuden käänteen. Mikä pyysi Jennicalta anteeksi, ja tämä suostui yrittämään uudelleen. He asuvat nyt yhdessä.

Jennica

En muista. Kaikki sanoo, että se on hyvä asia, mutta en ole varma. Jotkut pahat asiat on parempi muistaa, silloin ne voivat opettaa jotakin. Niin kuin mielessäni jälkeenpäin, kun niitä ajattelee oikein monta kertaa peräkkäin.

Seuraavana päivänä oli ihan hirveä olo. Oksensin kolmetoista kertaa, sitten se loppui. Olin aivan mustelmilla ja polvi ja nenänvarsi auki. Äiti kysyi onko mut hakattu ja vastasin että en. Sitten muistin taas sen, mitä se tyttö sanoi Mikasta ja ajattelin, että kyllähän mut pahoinpideltiinkin henkisesti. Pahimmat haavat tulevat aina sydämeen.

Nyt siitä on jo vähän aikaa. Mustelmat alkavat jo kellertää. Eilen menin valmentajan luo ja sanoin, että lopetan. Se kysyi miksi ja sanoin ettei vain enää huvita. En ole enää se pikkutyttö, jolle kaikki on aina vaan helppoa eikä koskaan vaikeaa. Mun pitää löytää oma polku kaikkien kivikkojen keskellä. Tulla siksi ihmiseksi, joksi mut on tarkoitettu. Kaiken tämän jälkeen olen tajunnut, että mua ei ole tarkoitettu uimahyppääjäksi. 

Mulle on olemassa jotain paljon parempaa.

Tämä on mun viimeinen työvuoroni. On vähän haikea olo, vaikka tiedän, että en haluakaan enää palata ajassa taaksepäin. Kaikki työkaverit ovat olleet niin hienoja ihmisiä. Olen oppinut aivan valtavasti uutta. Alussa kaikki oli niin vaikeaa — naurattaa ajatella niitä hattaroita, joita silloin ensimmäisen viikon aikana tein. Nyt osaan tehdä täydellisiä hattaroita. Kukaan ei voi sanoa, että niissä olisi mitään vikaa.

Asiakkaita ei vain kohta enää ole — kenelle niitä sitten tekisi?

Kuulin eilen, että A sai potkut. Se oli jättänyt tulematta töihin, ja kaikkien niiden varoitusten ja myöhästelyiden jälkeen pomo ei enää voinut antaa sille anteeksi. Viikko kauemmin, ja puisto olisi jo mennyt kiinni. 

A ei taida saada kovin hyvää todistusta.

Toivon todella, että itse saan. Sitten jatkossa voi saada melkein mitä töitä vaan, kunhan on hyvä todistus. Ehkä pääsisin jopa vaatekauppaan, Henkkamaukalle tai Vero Modaan. Edessä on välivuosi, kaikki ovet ja ikkunat avoimina. Tämän kesän jälkeen kaikki on toisin. En ajattele sitä yhtä enää koskaan. Tai siis nyt vielä ajattelen, mutta ehkä jo huomenna en ajattele sitä.

Menen takahuoneeseen ja itken siellä vähän. Sellaisia korjaavia kyyneleitä. Kaikki suttaantuu kyllä, niin kuin mummi sanoo. Onneksi on niin hiljaista, ettei kukaan huomaa. 

Tullessani taas tiskille näen, miten taivas on alkanut punertaa. Laitan popcorneja tulemaan, ja niiden tuoksu täyttää koko kioskin. Joku kävelee aivan tiskin ohi ja nauraa, en tiedä mille. Maailmanpyörän valot loistavat tummaa kaupunkia vasten. Kaunista.

A

Sunnuntai. Ei että mä rakastan sunnuntaita. Ainoa päivä, jolloin oikeasti huvittaa tulla töihin, koska tietää tienaavansa vähän enemmän kuin yhden nallekarkin tunnilta.

Tein nimittäin tänään vähän laskelmia. Koko junamatkan Keravalta Pasilaan. Olen ollut töissä nyt melkein neljä kuukautta, ja ennen töihin lähtöä kävin katsomassa tiliäni ensimmäistä kertaa koko kesänä. Saldo: satakaksi euroa. Jokin ei tuntunut ihan natsaavan.

Kaivoin siis matkalla laukkuni pohjalta kaikki avaamattomat palkkakuitit ja levitin ne eteeni vastapäiselle penkille. Näpyttelin kännykällä tuloni yhteen, ja aloin sitten ynnäillä päässäni sitä, miten paljon rahaa oli kulunut viinaan ja tupakkaan. Ja sitten oli junaliput, tietysti. Keravalta raahautuminen ei ollut halpaa. 

Lounasrahat. Karkkirahat. Keikkaliput. Nettipokeri. Ne pari kierrosta, jotka tarjosin viime palkkiksissa. Uudet farkut. Korvikset. Tukanleikkuu.

Näytti vahvasti siltä, että tästä kesästä käteen jäisi huima satanen. Sillä ei ihan kaaraa osteta.

Nojatessani siinä sääntöjenvastaisesti tiskiin kädet taskuissa ajattelen sitä, miten oikeastaan olinkin ollut paljon fiksumpi Mäkissä työskennellessäni. En vain ollut ollut tarpeeksi fiksu olemaan jäämättä kiinni.

Menin Mäkkiin töihin siitä samasta syystä, josta olin tullut Puistoon: tarvitsin rahaa. Nopeasti. Harjottelupalkka oli kuitenkin sen verran paska, että rahaa ei kertynyt ihan siihen tahtiin kuin olisin halunnut. Päätin siis vähän avittaa prosessia.

Ensin laitoin omaan taskuuni vain asiakkaalta unohtuneet vaihtorahat. Sitten muutamia kolikoita, jotka olivat tipahtaneet lattialle. Seuraavalla viikolla sain vihdoin loistoidean: sujauttaisin joka päivä vitosen setelin taskuun. Vitonen oli niin pieni raha, ettei sitä kukaan huomaisi. Oikeastaan kymppikin oli. Varsinkin, jos otti eri kassoista, eikä palkästään yhdestä. Viimein onnistuin käärimään kakista viidestä kassasta yhteensä viisikymppiä yhden illan aikana. Kukaan ei tajunnut mitään, ne olivat juuri niin tyhmiä. Olin tienannut kaksisasataaviiskymppiä ilman, että kenellekään oli koitunut siitä mitään tuntuvaa tappiota. Mäkki oli niin iso firma, ettei siinä mitkään kolminumeroiset merkinneet mitään. Täydellinen win-win.

Ja sitten yksi päivä pomo pyysi mua tulemaan takahuoneeseen.

Joku oli vasikoinut. Nähnyt, mitä mä tein ja kertonut siitä pomolle. Pomo oli ottanut oman aikansa tarkkaillessaan mua, ja saanut siten varmistuksen epäilyilleen. Se sanoi, ettei halunnut viedä asiaa poliisille. Se sanoi, että riitti, että lopettaisin työt sillä sekunnilla ja että maksaisin kaiken takaisin. Jos en, se soittaisi kytät. Ja sen jälkeen mulla olisi merkintä rekisterissä.

Ulospäin näyttelin hillittyä, mutta sisällä kiehui. Mä olin niin raivoissani, että olisin halunnut kuolla siihen paikkaan. Se oli ollut hyvä suunnitelma, ja mä olin onnistunut sössimään sen. Kaiken lisäksi mulla ei ollut niitä rahoja enää, olin pistänyt ne mopoon. Oli tasan yksi vaihtoehto jäljellä.

Samana iltana kerroin mutsille, että tarvitsin rahaa. Se halusi tietää, mihin. Sanoin, että mopon korjaukseen. Se sanoi, että mopo oli tasan mun oma asia, eikä se osallistuisi sen kuluihin. Sanoin, että kyse ei ollut pelkästään moposta, vaan myös yhdestä kaverista, joka tarvitsi apua. Se kysyi, mikä oikeasti oli vikana. Näytin ja kuulostin kuulemma oudolta. Aloin itkeä. Se ei vieläkään hellittänyt. Kerroin sille.

Äiti maksoi mun Mäkki-lunnaat. 

On taas vähän taukoa asiakkaista. Näen Sonjan vastapäisen kioskin ikkunassa, se palvelee juuri jotain pariskuntaa. Se ei huomaa, mutta se peliosaston överein kundi kävelee juuri samaan aikaan ohi ja katsoo sitä. Katsoo todella pitkään.

Sonja

Ikinä ei ole elämän aikana hävettänyt näin paljon. 

Onneksi en ole ainoa.

Itse en tietenkään tiedä siitä mitään (kun tuskin muistan mitää omasta illastani), mutta onneksi juorut kulkevat täällä nopeammin kun TGV Ranskassa. (Sitä, miten nopeasti kaikki saivat tietää omasta sekoilustani, en halua ajatella.) Ehdin tuskin olla kahtakaan minuuttia töissä, kun kollegani kertoi koko tarinan. Mitä ilmeisimmin missasin TODELLA paljon.

Jenika vai mikä sen blondin nimi nyt oli, se sekosi aivan täysin. Kunnon flippaus kolmella kierteellä. Ilmeisesti se oli saanut vihdoin kuulla, että sen idiootti poikaystävä oli pettänyt sitä jo pidemmän aikaa. Neiti oli sitten vetänyt alkomahoolia oikein kunnolla naamaan (ja sitä, miten paljon itse vedin, en halua ajatella. Krapula alkaa taas alusta, jos ajattelen.) ja tanssittuaan ensin tanssilattialla kuin mikäkin pikkulutka alkanut sitten huutaa täysin viattomille kanssajuhlijoille niin, että pari järkkäriä (siis meikäläisiä, ei ravintolahenkilökuntaa) meni lopulta rauhoittelemaan sitä. Mistä se ei tietenkään tykännyt yhtään. Rauhoittumisen sijaan se kävi järkkäreihin käsiksi, potki ja löi ja huusi ja kirkui niin, että lopulta pokejen piti kantaa se ulos. Silminnäkijähavaintojen mukaan viimeiset sanat kuuluivat: “Saatanan paska! SAATANAN PASKA!” Ja samalla koko Puistokunta sai nähdä, minkämallisissa alushousuissa kyseinen neiti kulkee. Lähteeni kertoi, että kangasta ei ollut nimeksikään.

Käsittämätöntä. (Ja sitä, miten käsittämätön oma tempaukseni oli, en halua ajatella.)

Nyt olen kuitenkin taas töissä, ja ukkostaa. Siis TODELLA ukkostaa. Kuulostaa siltä, että se on aivan yllä. MIkä tietenkään ei ole hyvä asia ottaen huomioon, että Puisto sijaitsee yhdellä kaupungin korkeimmista paikoista. Ensimmäiset laitteet on jo varotoimena suljettu, ja auta armias kun se valittavien asiakkaiden tulva päättää poiketa tänne.

Valot sammuvat. Perkele.

Menen katkaisimen luo ja räpsyttelen sitä vähän aikaa, tulen siihen tulokseen, että sähköjen täytyy olla poikki. Missään lämpölaitteissa ei pala enää valo, ja vilkaisu pakastimeen osoittaa, että sen näyttö on pimeänä. 

Vittu.

Soitan esimiehen numeroon, ja puhelimeen vastaa Kerttu. Luojan kiitos. Se sanoo tulevansa heti ja pyytää mua aloittamaan tyhjennyksen. Harmi vaan, että sen päivän kuormassa oli tullut lähes kaksikymmentä laatikkoa ranskiksia ja vähintään yhtä monta jäätelöpakettia. Niitä ei ihan hetkessä kannettukaan minnekään.

Jos ne nyt ylipäätään mahtuvat mihinkään. Suurella todennäköisyydellä koko helvatin Puistossa on sähköt poikki. 

Alan raahata laatikoita ulos pakastimesta ja latoa niitä nokkakärryihin. Saan ensimmäisen erän ulos kioskista juuri, kun Kerttu tulee paikalle. 

“Yläpakkasessa on vielä tilaa. Mene, ennen kuin muut ehtivät.”

Kiitän häntä, ja alan työntää kärryjä ylämäkeen. Ja koska iltani ei voisi olla enää yhtään mahtavampi, alkaa sataa kaatamalla.

Tuplavittu. 

Jennica

Multa menee hetki, ennen kuin käsitän, mistä kaikki oikein puhuvat. Ne puhuvat Sonjasta ja siitä pojasta, mikä sen nimi nyt oli, siitä jonka kaikki tietävät. En ole koskaan itse puhunut sille mutta se on kyllä ihan hyvännäköinen. Ei kuitenkaan niin komea kuin Mika. 

Menen tilaamaan drinkin. Valitsen listasta jotain, jossa on sateenvarjo, ja menen sitten tyttöjen huoneeseen soittamaan Mikalle. Se ei vastaa. En tiedä, pitäisikö olla huolissaan — se ei varmaan vain kuule, mutta mistä sitä ikinä voi tietää. Olen kuullut niin monta tarinaa siitä, että joku luulee, että toinen ei vain kuule ja sitten todellisuudessa se makaakin jossain ojassa.

Puuteroin nenäni ja menen sitten takaisin muiden luo. Olen tänään aika nätti, tukka tupeerattuna ja korkokengät. Mietin ensin, laittaako tekoripset, mutta sitten lopulta en. Mekko on aika kireä ja lyhyt, se saa riittää. 

Pöydässä puhutaan senpäiväisistä asiakkaista. En oikeastaan kuuntele, vaan tekstaan samaan aikaan Mikalle.

Juon drinkkini loppuun, se maistuu tosi hyvältä, ei yhtään alkoholilta. Päätän mennä hakemaan toisen. Matkalla alakerran baaritiskille ohitan laitetyöntekijöiden pöydän. Siellä istuu yksi tyttö, joka näyttää etäisesti tutulta, ehkä joku entisestä koulusta. Vasta kun kuulen sen äänen alan muistaa, missä olen sen nähnyt.

“- ei vittu sitä jätkää, se on oikeeesti ihan käsittämätön, sillä on tyttöystävä eikä se tiedä, että se panee muita vähän väliä.”

“Mira?” kysyn. 

Se kääntyy ja jähmettyy, sanoo lopulta: “Moi.”

“Sä muistat mut, eikö? Me ollaan nähty pari kertaa.”

“Joo”, se sanoo, ja katsoo muualle. Päättelen, että sitä hävettää se, miten se on itse pukeutunut, pelkkiin farkkuihin ja teepaitaan. Se ei kuitenkaan haittaa mua. Istun vapaalle tuolille.

“Hei, jatka sitä juttua mikä sulta jäi kesken”, joku sen kavereista sanoo.

“Joo, jatka vaan, älä anna mun häiritä.”

“Ei se ole niin mielenkiintonen juttu”, Mira sanoo.

“Mira kerto meille just sen serkusta, joka pettää sen tyttöystävää koko ajan.”

“Mikä sen nimi oli?” toinen kaveri pohtii ääneen. 

“Ei sillä ole väliä.”

“Mika. Joo, se se oli.”

“Onko sulla toinenkin Mika-niminen serkku?” kysyn. Mira ei ollut yhtään samannäköinen kuin mun Mika, vaikka niiden nimissä olikin vain yhden kirjaimen ero. 

Mira katsoo ensin pöytään, mutta sitten se kohottaa päänsä. “Ei mulla ole.” Se vetää henkeä. “Tää ei nyt ole mitenkään kiva tapa saada tietää tästä, mutta mä puhuin sun poikaystäväs.”

Pöydässä on hiljaista, aivan kuten omassa päässänikin. Kukaan ei näytä käsittävän, mistä Mira puhuu.

“Siis mun Mika?”

“Sun Mika.”

“Mutta eihän se mitään sellasta tee”, sanon. “Se ei koskaan tekis mitään sellasta.”

“Se tekee ja on tehnyt ihan koko sen ajan, kun ootte olleet yhessä. Sun on aika herätä todellisuuteen.”

“Sä haluat vain olla ilkeä.”

“Miksi vitussa mä niin tekisin? Kuule Jennica, sä olet ihan kiva, ja sä ansaitsisit olla jonkun yhtä ihan kivan kanssa. Mika ei oo koskaan ollu erityisen ihankiva. Sinuna mä menisin ja jättäisin sen, ennen kun se ehtii tehdä sulle enempää pahaa.”

“Mutta Mika rakastaa mua.”

“Se ei oo edes merkinnyt sua tyttöystäväkseen facebookissa.”

Nousen ylös. En näe kunnolla, ja hetken päästä tajuan, että mun silmät on täynnä kyyneliä. Räpyttelen niin ettei ne karkaa, ja menen sitten baaritiskille. 

Joku on joskus sanonut, että tequila on tosi vahvaa. Se pistää pään sekaisin. En tiedä onko se totta mutta en usko, että mun pää voi olla enää sekaisemmin.

Tilaan kolme.

A

Mun synttärit on viikon päästä, joten nämä palkkikset ovat meitsille viimeinen mahdollisuus mennä alaikäisenä baariin. Sanomattakin on selvää, että käytän sen hyväksi.

Tällä kertaa hikoilen huomattavasti vähemmän sisään mennessäni, kävelen jo ihan rutiinilla narikkaan. Tilattuani tiskiltä kaljan yritän tähyillä ympäriltäni tuttuja naamoja, ja tietenkin se blondi pamahtaa paikalle.

“Sähän oot meidän osastolla, vai mitä?” se kysyy.

“Joo, oonhän mä.”

“Sä olet se tyyppi, joka sai varotuksen, vai mitä? Miten sä sen oikein teit?”

Maineeni on täytynyt levitä. Kerron lounasseikkailuistani, ja blondi katsoo jokseenkin ihailevasti.

“Vau. Mulla ei olisi koskaan pokkaa tehdä mitään tollaista. Mun poikaystävällä kyllä, se tekee kaikkea uhkarohkeaa koko ajan, välillä mua ihan hirvittää sen puolesta. Mutta se on niin hyvä, se aina jotenkin onnistuu selviämään kaikesta ilman mitään.”

“Aha.”

“Se olis tullu tänään mun kanssa tänne, ellei sen kaverin kaverilla olis ollu synttäreitä. Se lupas tulla kyllä seuraavalla kerralla, niin että voin vihdoin esitellä sen kaikille. Se on niin tärkeä osa mun elämää, että on outoa, ettette te täällä tunne sitä ollenkaan.”

“Just. No tota, mä taidan mennä vessaan.”

Lähen vetämään niin nopeasti kuin vain pystyn. Se muija on ihan seko. Kuulin, että se harrastaa uimista, ja olen melko varma, että se on lyönyt päänsä  altaan laitaan vähän liian monta kertaa. 

Teen vessajonon ohikävelyn, ja menen sitten yläkertaan. Siellä olevat pöytäkunnat on muodostettu osastojen mukaan: järkkärit, pelimiehet ja -naiset, jarrumiehet, laitetyöntekijät. Meitä kiskalaisia näkyy muutama yhdessä nurkassa, ja suoraan sanottuna hävettää meikäläisten puolesta. Kiskalaiset eivät vaan sitten osaa bilettää. Aina pitää olla se kanki anuksessa.

Istun omieni seuraan, ja alamme heittää jotain läppää tyhmistä asiakkaista. Menee ehkä vartti, ennen kuin alkaa tapahtua.

Mä spottaan ne ensin. Se on Sonja, ja sitten se yksi peliosaston työntekijä. Playeriksi sitä kaikki kutsuu, virnistelevä idiootti. Ne istuvat kahdestaan yhdessä nurkassa. Lähekkäin. Siis sen verran lähekkäin, että playerin käsi on ehtinyt kadota Sonjan hameen alle. Ja Sonja näyttää olevan niin naamat, ettei se edes huomaa.

Sonja. Naamat. Huh, kuka olisikaan uskonut.

“Hei, kattokaa. Kattokaa tonne.”

Osoitan niitä sormella juuri kun playeri kumartuu suutelemaan. Kaikki tuijottavat monttu auki, kun Sonja tarttuu sitä hiuksista ja suutelee takaisin.

Sonja

Pisteeseen tullessani näen, että työskentelen tänään A:n kanssa. Miksi sitä sanotaan A:ksi, sitä en tiedä, mutta veikkaan, että sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että sen äiti on ristinyt sen Anteroksi. Sellaiselle, joka pitää tukastaan noin paljon huolta, nimi Antero on liian raskas risti kannettavaksi.

On lämmin päivä, mikä tietää asiakkaita. Heinäkuu on aina ollut kaikkein kiireisin, eikä mitkään maailman lamat tule muuttamaan sitä faktaa, että ihmiset tulevat huvipuistoon silloin kun aurinko paistaa. Joskus tuntuu siltä, että ne tulevat ihan siksi, että voisivat jonottaa tuntikausia ja sitten valittaa kassalla, että miksi on niin paljon ihmisiä. Joskus. 

Ehdin tuskin pestä käsiä kun rumba alkaa. A on ollut yksin sekä kassalla että keittiössä, ja sen kasvoilta paistaa helpotus, kun se näkee mun tulevan. Sitten se kuitenkin mulkaisee aika pahasti, kun tajuaa, että aikomuksenani on avata uusi kassa, eikä jäädä auttamaan sitä. Uusien on välillä vaikea tajuta, että sama henkilö pystyy sekä valmistamaan tuotteita että myymään niitä, jos vain pitää oikean rytmin yllä. Niillä ei ole sitä rytmiä.

Tilataan kolme hattaraa, ja teen ne yhdellä kertaa. Samalla reissulla laitan popcornia tulemaan, ja täytän servettitelineen. Olen oppinut saamaan kieroa tyydytystä siitä, että pystyn tekemään vähintään kolmea asiaa samaan aikaan, muistamaan kaikki tilaukset ja pitämään langat käsissä. Se ei ole mitään rakettitiedettä, mutta yllättävän harva silti ymmärtää, mistä siinä on kyse.

Seuraavaa hattaratilausta tehdessäni A tulee taakseni seisomaan.

“Uskotsä että mä voin tauolla käydä kaupassa?”

“Ai karkkikaupassa vai?”

“Ei, kun niin kuin Siwassa. Mulla ei ole eväitä.”

“Mä en usko, että se on kovin hyvä ajatus”, sanon pyöräyttäessäni hännän kiinni hattaraan. “Alueelta poistuminen on kiellettyä, varsinkin työvaatteissa. Jos sä jäät kiinni, sä joudut pulaan.”

“Mutta mä en jäiskään kiinni. En mä niin daiju ole.”

Kohautan olkiani. Asia ei liity sitten vähimmässäkään määrin minuun.

A:n tauottaja tulee, ja se iskee mulle silmää hetki ennen kuin häviää pukuhuoneen suuntaan. Idiootti, ajattelen. Mutta sellaisella melkein herttaisella tavalla.

Jonot kassoilla ovat kasvaneet jo aika pitkiksi, toimin kuin liukuhihnalla. Tilaus rahat tuotteet tilaus rahat tuotteet. Hymyilen jokaisella ja unohdan ne millisekunti sen jälkeen, kun ne ovat lähteneet tiskiltä. Käännyn jo seuraavan puoleen, ja huomaan, että se onkin tuttu naama. Janne.

“Miksi helvetissä sä tulit tänne jonottamaan?” kysyn. Sillä ei voi olla viittä minuuttia enempää taukoa jäljellä.

“Sä tiedät miks, Jordan”, se sanoo ja virnistää juuri niin raivostuttavasti kuin vain osaa.

“Mitä sä otat?”

“Sun puhelinnumeron.”

“Oikeesti. Kuten ehkä huomaat, joku muukin odottaa täällä safkaa.”

“Ihan oikeesti. En mä halua mitään safkaa, mä söin jo. Mä haluan vaan sun numeron.”

Muljautan silmiäni, vaikka pulssi hakkaa. Mitä ihmettä se nyt oikein yrittää?

“Sori, ei oo kaupan. Seuraava asiakas.”

Se virnistää taas. “Ei se mitään, mä käyn kattomassa sen teidän viestivihosta.” Ja sen sanottuaan se menee. Miten helvetissä se tietää, että kaikkien työntekijöiden numerot löytyvät meidän osaston viestivihkosta? Ja miksi helvetissä se haluaa edes soittaa mulle?

Silloin A tulee takaisin, eikä se ole yksin. Sekä Kerttu että Milla on sen kanssa, ja ne menevät kaikki takahuoneeseen. 

“Voitko olla siellä kassalla vielä hetken”, Milla huikkaa tauottajalle. Mitä ilmeisemmin A on taas jälleen kerran kusessa.

Jennica

Bussi oli myöhässä. Mäkeä kivutessa jaloissa hapottaa, mutta ei auta — ei voi myöhästyä. 

Menen portista sisään. Aivan sen sisäpuolella parveilee muutama järkkäri tukkien tien. Yritän livahtaa heidän välistään, mutta mut pysäytetään.

“Hei, mees puhaltamaan.”

En tiedä, mitä se tarkoittaa. Toinen järkkäri osoittaa ensiapua, enkä vieläkään tiedä. 

“Sä olet kirjoittanut työsopimuksen, joka edellyttää sulta puhallutuksiin osallistumista”, se sanoo vihasesti.

Aah. Puhallutus. Niin kuin poliisit tekee silloin kun ajaa autoa. Olin kuullut niistä, mutta en ollut ajatellut, että ne tekisivät sen mulle. 

“Mä olen vähän myöhässä”, sanoin.

“Se ei ole meidän vika”, järkkäri sanoi. 

Minulla ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä ensiapuun. Siellä minua pyydetään puhaltamaan pillinnäköiseen juttuun niin kauan, kunnes laite piippaa. Aluksi tuntuu siltä, ettei se koskaan piippaa. Sitten kuuluu ääni ja sanotaan, että nollaa näyttää. Luikin ulos niin nopeasti kuin suinkin.

Pulssi hakkaa.

Vaihdan vaatteet ja ehdin pisteeseeni juuri, kun kello lyö tasan. Onneksi on rauhallista. Sadepilviä taivaalla. Päässä nimittäin pyörii niin paljon asioita, etten edes tiedä, mistä päästä alkaa ajatella.

Eilen Mika nimittäin sanoi jotain. Tai oikeastaan kyse on siitä, mitä se ei sanonut. Sanoin: “Musta on niin mieletöntä, että mulla on sellanen tukipilari niin kuin sä. Sellanen, jonka ympärille voi pystyttää elämänsä sirkusteltan.” Se ei vastannut ollenkaan. Ja olin miettinyt sitä lausetta mielessäni viimeiset kaksikymmentä minuuttia, vaihtanut sanojen järjestystä niin, että se kuulostaisi mahdollisimman oikealta. Halusin, että Mika käsitti, miten tärkeä se oli mulle. Halusin, että se kuulisi sen joka päivä.

Ja että itse kuulisin sen myös.

Kassalle tulee nainen, siinä on jotain tuttua. Ehkä uimapiireistä? Se tilaa hattaran. Valmistan sen ja olen ylpeä sen muodosta. Harmi, että se syötäisiin ihan kohta. 

Kerttu tulee pisteeseen. 

“Mites täällä menee?”

“Ihan hyvin.” 

“Kävikö se entinen pääministeri täällä? Näin, kun se käveli täältä päin hattara kädessä.”

“Ei käynyt.” Mulla ei ollut käynyt ketään miesasiakkaita.

Kerttu alkaa tarkistaa hyllyjä. Jonkun ajan kuluttua se tulee luokseni, ja näyttää yhtä laatikollista suklaapatukoita. 

“Nämä kaikki on menneet vanhaksi”, se sanoo. “Heitä pois.”

“Milla toi kerran yhden laatikon taukohuoneeseen”, vastaan. “Mä voin viedä sen sinne.”

“Ei näitä mihinkään taukohuoneeseen saa laittaa. Ne pitää heittää roskiin.”

Tottelen. No, suklaahan lihottaa, ajattelen. Mika on opettanut mua löytämään joka asiasta sen aurinkoisen puolen.

Menen takaisin kassalle, ja Kerttu menee takahuoneeseen. En tiedä mitä se siellä tekee, mutta varmaan jotain esimiesasioita. Tänään on hyvä tempo, ei ole kamala kiire mutta ei pääse tylsistymäänkään. Nojaan tiskiin, kunnes muistan, että niin ei saa tehdä.

Lopulta Kerttu jatkaa matkaansa. Kun se kävelee ohi, huomaan, että sillä on jotain suupielessä. Jotain ruskeaa likaa.

A

Ei juma. Mä olin eilen baarissa.

Mä olin niin varma, etten pääsis sisään, enhän mä edes nätä yhtään siltä homolta, jolta ne paperit lainasin. En siis todellakaan. Mutta se oli ainoa tyyppi, joka suostui lainaamaan, ja mun oli pakko yrittää. Mä olen osaston ainoa alaikäinen, ja se ei todellakaan estä mua menemästä kaikkiin niihin bileisiin, joihin muutkin menee.

Se oli todella sen arvosta. Hikoilin ihan sairaasti ja se poke katsoi mua vähän oudosti, hetken aikaa olin ihan varma, että se ei päästä mua. Sitten se päästikin, ja mun teki mieli nauraa — se kuva ei näytä yhtään multa. Ei siis yhtään. Silti se idiootti meni halpaan. Hah.

Olen tänään töissä jätskikiskassa, ja sataa. Siis oikeesti. Tiedättekö yhtään, miten perseestä on olla töissä jätksikiskassa silloin kun sataa? Ette tiedä. On kylmä, on tylsää, eikä tee mieli edes syödä jätskiä, mikä potuttaa ihan ketusti. Mä olen oppinut, että tästä työstä on otettava irti se, mitä siitä saa, ja käytännössä se tarkoittaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin jäätelöjämien omaan suuhun lusikoimista. Kiellettyä tai ei.

Sade on laantunut vähän, näkyy jopa muutama asiakas kävelemässä. Päätän, ettei sittenkään ole niin kylmä, ja teen itselleni annoksen suklaa-nougattia ja lakritsia. Varmistan, ettei kukaan katso, ja kyykistyn tiskin alle piiloon.

Olen saanut jätskin melkein syötyä, kun kuulen jonkun köhäisevän. Ei mitenkään kohteliaasti, ja tiedän heti, että se on joku pomoista. Kerttu, sen on pakko olla Kerttu. Vain Kerttu kykenee kuulostamaan niin vihaiselta yhdellä rykäyksellä.

Piilotan jätskikipon hätäisesti kaapin alle ja nousen pystyyn. Kertun sijaan näen naisen, jolla on terävä nenä ja törkeästi silmämeikkiä — sen takana on mies, joka ei näytä yhtään iloisemmalta. 

“Mitä sais olla?” kysyn.

Mies katsoo rintamustani, ja kuiskaa sitten naiselle jotain, josta erotan vain sanan ruski.

Fuck.

Juttu on nimittäin niin, että työhaastattelussa tulin maininneksi lukeneeni venäjää. Ja olenhan mä lukenutkin, vähän. En vain tajunnut, että ne painattaisi sellaisen nimikyltin, jossa seisoo Venäjän lippu. Enkä myöskään tajunnut, että Puistossa voisi käydä niin pirun monta venäläistä viikonkin aikana.

Nainen alkaa puhua nopeasti, luulee, että oikeasti ymmärrän jotain. Ymmärrän että se haluaa jäätelöä, ja siihen se jääkin. Alan osoitella eri makuja, mutta se jatkaa puhumista. Osoittelen niitä niin kauan, että se vihdoin tajuaa, ettei mulla ole hajuakaan, mitä se sönköttää. Vihdoin ja viimein se osoittaa suklaata, ja alan tehdä siitä palloa. Alan laittaa sitä vohveliin, mutta se alkaa taas selittää jotain, mistä päättelen, että se haluaa sen kuppiin. Laitan pallon kuppiin, mutta se ei hiljene. Päätän olla välittämättä ja ojennan pallon kupissa. Nainen valittaa hetken, mutta tyytyy sitten. Mies ottaa sen merkkinä siitä, että kaupat on nyt tehty, ja ottaa lompakkonsa esiin. Se tarjoaa satasen seteliä.

“Too big”, yritän selittää, mutta ei onnistu. Ne eivät ymmärrä sanaakaan englantia.

Mies tyrkyttää seteliä, pudistan päätäni. Se hermostuu. Se mutisee ensin jotain matalalla äänellä, ja alkaa sitten korottaa ääntään. Nainen yhtyy mukaan, ja yhdessä ne kiljuvat mulle niin kuin mä olisin tehnyt jotain väärää. 

“Too big, TOO BIG!”

Mies käyttää sanaa, jonka tunnistan rumaksi.  Melutaso kiskallani alkaa herättää huomiota ohikulkijoissa. Järkkäreitä ei näy mailla ei halmeilla.

Tuijotan niitä siinä vähän aikaa, ja ajattelen, ettei mua kiinnosta yhtään, mitä valittaako ne musta jonnekin vain ei. luultavasti ne ei edes pysy — Puistossa on ehkä kaksi työntekijää, jotka osaa venäjää sujuvasti. Menen ovelle ja painan katkaisinta. Hitaasti metallinen sermi alkaa laskeutua ylhäältä luukun eteen, ja venäläiset, niiden naamat ja kaikki seitsemän erilaista ässää, jäävät sen taakse.

Sonja

Janne on ison luokan kusipää. Niitä kundeja, jotka ovat liian hyvännäköisiä ollakseen mitään muuta. Niistä pitäisi pysyä erossa. 

Se, että aivoni tiedostavat kaiken tämän, ei ole auttanut mua pätkän vertaa, pikemminkin päinvastoin.

“Kato, Jordan”, se sanoo ja hymyilee raivostuttavan leveästi. Sillä päällään yksi niistä t-paidoista, jotka näin ilta-aikaan toimivat naismagneetteina. Hiukset sillä tavalla huolitellun sekaisin. Melkein unohdan, että se on juuri käyttänyt sitä ärsyttävää nimeä: sillä sekunnilla, kuin Janne sai tietää, että isäni on Jordaniasta, se alkoi kutsua mua jonkun tissitähden mukaan.

“Tuu ottaa jotain juotavaa.”

Pudistan päätäni. 

“Sun tuoppishan on melkein tyhjä”, se protestoi. Sen oma on niin täysi, että arvaan sen tulleen juuri tiskiltä, mutta en sano mitään. Poistun paikalta niin nopeasti kuin pystyn näyttämättä täydeltä idiootilta. 

Nämä ovat tämän kesän ensimmäiset palkkikseni. Joka toinen viikko, palkkapäivänä, Puiston henkilökunta suuntaa yhteen Stadin räkäisimmistä yökerhoista tuhlaamaan nekin vähän rahat, jotka ovat ropsahtaneet pankkitilille. Kaikki osastot, perusduunarit ja pomot samassa veneessä. On kieltämättä ihan mielenkiintoista todistaa, kuka soutaa ja mihinkin suuntaan.

Vilkuilen ympärilleni löytääkseni tuttuja naamoja. Yhdessä pöydässä istuu ensimmäisen kesän työntekijöitä, mukaan lukien se ärsyttävä blondi. Toisessa pöydässä puolestaan on koko esimieskaarti yhden kolmannen vuoden työntekijän kanssa. Epäröin ehkä kolme sekuntia. Menen esimiesten pöytään.

“Sonja”, Milla sanoo. “Tuu vaan tänne istumaan.”

“Joo, tule vaan”, Kerttu toistaa. Jokin sen äänensävyssä on aina ensimmäisestä päivästä lähtien saanut aikaan sen, että luulen sen tarkoittavan päinvastaista kuin mitä se sanoo.

Istun alas Kertun viereen. Se on kihartanut tukkaansa ja laittanut huulikiiltoa. Itse tulin töistä suoraan, ja haisen luultavasti ihan makkaraperunoilta. Yritän keksiä jotain sanottavaa, mutta onneksi Milla ehtii ensin.

“Sä hoidit tänään sen valittavan asiakkaan tosi hyvin. Se näytti lähestulkoon tyytyväiseltä siinä vaiheessa, kun lähti paikalta.”

“Kiitti”, sanon, ja tarkoitan sitä. En muista, koska kukaan on viimeksi antanut hyvää palautetta työnteostani. Tai minkäänlaista palautetta, jos niikseen tulee.

“Mä ajattelin laittaa sut huomenna pesemään slush-koneita. Pitäisi olla vähän sateista, niin sun pitäisi ehtiä paremmin kuin hyvin”, Kerttu toteaa.

“Hmm, okei.”

“No, ei viitsitä puhua töistä enempää. Annetaan Sonjan olla hetki rauhassa.” 

En tunne Millaa kovin hyvin, mutta pidän siitä hetki hetkeltä enemmän. Kerttu mulkaisee sitä vähän ikävästi, mutta vain koska se ei näe. 

Janne kävelee ohi, muttei huomaa mua. Onneksi, lisään vähän liian myöhään. 

Pakotan itseni katsomaan jonnekin muualle. Valaistus saa aikaan sen, että ihmisiä on vaikea tunnistaa, ja jonkun kamalan radiohitin alkaessa soida lähelläni olevat tytöt alkavat tunkea kohti tanssilattiaa. Tulee outo olo, vähän vanha ja yksinäinen.

Katson narikan suuntaan uusia sisääntulijoita. Kahden järjestyksenvalvojan takana seisoo se poika, joka käyttää niitä naurettavia bling bling -korviksia. Sen naama on aivan punainen, ja se näyttää jostain syystä hyvin helpottuneelta. Aivan kuin se olisi päässyt pahastakin pulasta.

Hei. Eikö se ollutkin alaikäinen?

Jennica

Tukka on vielä vähän kostea treeneistä. Ne loppuivat kolme tuntia sitten, onnistuin vihdoin tekemään kaksi volttia kierteellä ulospäin. Ensimmäinen tuli tosi huonosti veteen, mutta toinen oli valmentajan mukaan jo aika hyvä. Huomenna kokeilen uudestaan.

Tänään on kuitenkin töitä. En sanonut kenellekään, että jännittää ihan hirveästi, en edes Mikalle. Tiedän, että Mika kyllä ymmärtäisi, se ymmärtää mua aina, ja olisi varmaan sanonut jotain, mikä olisi saanut paljon paremmalle mielelle. Mutta sillä itsellään on pääsykokeet ja annan sen keskittyä niihin nyt ihan täysillä. Sen ei ole pariin viikkoon tarvinnut huomauttaa mulle kertaakaan siitä, että puhun liikaa kavereistani. Olen pitänyt huolen siitä; sellaisia hyvät tyttöystävät ovat.

Mika sanoo että mä olen tosi kaunis, ettei se ole koskaan nähnyt ketään yhä kaunista kuin mä. Mulla on kuulemma parhaat sääret ja ihanan pitkä tukka. Olen onnistunut pitämään sen kunnossa, vaikka kloori ei teekään sille hyvää. 

Mika rakastaa mua, ja mä sitä.

Kävelen kohti ensimmäistä pistettäni, pelottaa jo ihan hirveästi. Yhdellä kassalla on asiakkaita. Mitenköhän tuonne mentiin sisään?

En muista — kysyn kassalla olevalta tytöltä. Se näyttää minua vanhemmalta, sillä on tummat hiukset ja sellaiset silmät, jollaiset mäkin haluaisin: suuret ja tummat, tosi pitkät ja tuuheat ripset. Se ei näytä liian ärsyyntyneeltä, vaan näyttää, että pitäisi kiertää ympäri. Menen ohi ensimmäisellä kerralla, ovi on maalattu niin, että sitä on vähän vaikea erottaa. Sama tyttö on takahuoneessa vastassa.

“Moi, mä olen Sonja.”

“Jennica.”

“Ensimmäinen päivä?”

“Joo.”

Sonja ei kysy enempää, vaan laittaa mut heti kassalle. En haluaisi, mutta en uskalla sanoa mitään. Ensimmäiset kymmenen minuuttia pulssi hakkaa enemmän kuin aikasemmin treeneissä, mutta asiakkaita ei näy. Juuri kun ehdin ajatella, että ehkä päivästä ei tulekaan niin kamala, tulee ensimmäinen asiakas kassalleni.

“Yks hattara.”

“Ah, joo, hattara.”

Käännyn Sonjan puoleen. “Multa tilattiin hattaraa.”

Hän kohottaa kulmaansa hieman. “Hattarakone on tuolla. Sähän olet tehnyt hattaraa aikaisemmin, vai mitä?”

Nyökkään. En kehtaa sanoa, ettei siitä oikein tullut mitään. Menen koneen luo ja käynnistän sen, hetken etsinnän jälkeen löydän ne paperitikut. Yritän kerrata mielessäni ohjeet, ja alan sitten pyörittää. Kaikki menee alusta asti pieleen: hattarasta tulee omituinen möykky, eikä se pysy tikussa ollenkaan. Etsin katseellani Sonjaa hätiin.

“Saanks mä tehä tässä välissä?” joku sanoo takanani. 

Käännyn ja nään, että vaaleatukkainen poika on ohittanut mut jonossa, sillä on kiiltävät korvakorut. Se pyörittää tikkua itsevarmana, mutta näen, ettei sekään oikeasti tiedä, mitä on tekemässä. Hattara ei ole oikein minkään muotoinen, ja se valuu toiselta puolelta. Poika vilkaisee nopeasti Sonjaa, joka on selin meihin kassalla, ja sitten minua. Salamannopeasti hän muotoilee hattaraansa kädellä paremman näköiseksi. Sitten hän nostaa sormensa huuliensa eteen. Hys, se tarkoittaa. Se ei halua, että kerron tästä kenellekään.

Suuttuukohan se, jos kerron edes Mikalle?