Jennica

Tukka on vielä vähän kostea treeneistä. Ne loppuivat kolme tuntia sitten, onnistuin vihdoin tekemään kaksi volttia kierteellä ulospäin. Ensimmäinen tuli tosi huonosti veteen, mutta toinen oli valmentajan mukaan jo aika hyvä. Huomenna kokeilen uudestaan.

Tänään on kuitenkin töitä. En sanonut kenellekään, että jännittää ihan hirveästi, en edes Mikalle. Tiedän, että Mika kyllä ymmärtäisi, se ymmärtää mua aina, ja olisi varmaan sanonut jotain, mikä olisi saanut paljon paremmalle mielelle. Mutta sillä itsellään on pääsykokeet ja annan sen keskittyä niihin nyt ihan täysillä. Sen ei ole pariin viikkoon tarvinnut huomauttaa mulle kertaakaan siitä, että puhun liikaa kavereistani. Olen pitänyt huolen siitä; sellaisia hyvät tyttöystävät ovat.

Mika sanoo että mä olen tosi kaunis, ettei se ole koskaan nähnyt ketään yhä kaunista kuin mä. Mulla on kuulemma parhaat sääret ja ihanan pitkä tukka. Olen onnistunut pitämään sen kunnossa, vaikka kloori ei teekään sille hyvää. 

Mika rakastaa mua, ja mä sitä.

Kävelen kohti ensimmäistä pistettäni, pelottaa jo ihan hirveästi. Yhdellä kassalla on asiakkaita. Mitenköhän tuonne mentiin sisään?

En muista — kysyn kassalla olevalta tytöltä. Se näyttää minua vanhemmalta, sillä on tummat hiukset ja sellaiset silmät, jollaiset mäkin haluaisin: suuret ja tummat, tosi pitkät ja tuuheat ripset. Se ei näytä liian ärsyyntyneeltä, vaan näyttää, että pitäisi kiertää ympäri. Menen ohi ensimmäisellä kerralla, ovi on maalattu niin, että sitä on vähän vaikea erottaa. Sama tyttö on takahuoneessa vastassa.

“Moi, mä olen Sonja.”

“Jennica.”

“Ensimmäinen päivä?”

“Joo.”

Sonja ei kysy enempää, vaan laittaa mut heti kassalle. En haluaisi, mutta en uskalla sanoa mitään. Ensimmäiset kymmenen minuuttia pulssi hakkaa enemmän kuin aikasemmin treeneissä, mutta asiakkaita ei näy. Juuri kun ehdin ajatella, että ehkä päivästä ei tulekaan niin kamala, tulee ensimmäinen asiakas kassalleni.

“Yks hattara.”

“Ah, joo, hattara.”

Käännyn Sonjan puoleen. “Multa tilattiin hattaraa.”

Hän kohottaa kulmaansa hieman. “Hattarakone on tuolla. Sähän olet tehnyt hattaraa aikaisemmin, vai mitä?”

Nyökkään. En kehtaa sanoa, ettei siitä oikein tullut mitään. Menen koneen luo ja käynnistän sen, hetken etsinnän jälkeen löydän ne paperitikut. Yritän kerrata mielessäni ohjeet, ja alan sitten pyörittää. Kaikki menee alusta asti pieleen: hattarasta tulee omituinen möykky, eikä se pysy tikussa ollenkaan. Etsin katseellani Sonjaa hätiin.

“Saanks mä tehä tässä välissä?” joku sanoo takanani. 

Käännyn ja nään, että vaaleatukkainen poika on ohittanut mut jonossa, sillä on kiiltävät korvakorut. Se pyörittää tikkua itsevarmana, mutta näen, ettei sekään oikeasti tiedä, mitä on tekemässä. Hattara ei ole oikein minkään muotoinen, ja se valuu toiselta puolelta. Poika vilkaisee nopeasti Sonjaa, joka on selin meihin kassalla, ja sitten minua. Salamannopeasti hän muotoilee hattaraansa kädellä paremman näköiseksi. Sitten hän nostaa sormensa huuliensa eteen. Hys, se tarkoittaa. Se ei halua, että kerron tästä kenellekään.

Suuttuukohan se, jos kerron edes Mikalle?

A

Kukaan ei uskonut, että mä saisin kesäduunia, ei edes mutsi. Ei sen jälkeen, mitä tapahtui Mäkissä viime syksynä. 

Suoraan sanottuna mäkään en ihan uskonut, kun ne soitti mulle ja pyysi työhaastatteluun. Mä luulin sen olevan jokin läppä. Ja sitten kun mä menin sinne haastatteluun, hikoilin koko matkan Keravalta Stadiin, ja sitten kun se muija ei sitten kysynytkään paljon mitään, mä olin että vittu, tänkö takia mä raahasin perseeni tänne asti? Oletko sä ihan tosissasi? En mä siis sitä oikeasti ääneen sanonut. Mutta ajattelin koko ajan ja koko kotimatkan ajan myös.

Mutta tää duuni on siis todella jees näin niin kuin finanssimielessä. Mä täytän kesällä kaheksantoista, ja mummi on luvannut maksaa autokoulun. Sitten mä tartten vielä auton. Ja koska porukat eivät ole olleet kovin suostuvaisia rahottamaan mua sen jälkeen, kun lopetin kampaajakoulun, on mun ostettava se itse. Ja mä en ihan millä tahansa ala ajaa, riittävän paha että pitää asua Keravalla.

Tänään on mun eka päivä. Mä menen muumitalon näköiselle rakennukselle hakemaan avaimet, ja sitten vaihdan päälle pellenväriset työvaatteet. Katson peiliin enkä ole näyttänyt näin urpolta pitkään aikaan. Kaiken kruunaa hattu, jollasta mummi pakotti pitämään päässä Turkissa kun olin viisi. Täällä siitä määrää hygieniasäädös tai jotain sinnepäin. Kävelen blondin esimiehen (niillä on coolimmat vaattet kuin meillä, eikä edes mitään hattua) perässä siniseen kioskiin ja se alkaa selittää miten kaikki oikein toimii. Kytkin siellä, toinen täällä. Luukku pitäisi avata puolen tunnin päästä.

Koulutukset oli ihan hanurista. Pysyttelin vähän takaa-alalla, tarkkailin sitä jengiä ja yritin päätellä, millainen mun kesästä tulisi. Suoraan sanottuna ei hyvältä näyttänyt. Suurin osa oli muijia, sellasia yli-innokkaita lukiotyttöjä, jotka oli koko ajan että ylppärit sitä ja pääsykokeet tätä. Sitten oli pari todella nörtinnäköistä kundia, jotka ei sanoneet sanaakaan koko aikana. Yritin siinä sitten oppia tekemään hattaraa ja mitä niitä muita juttuja nyt olikaan, samalla kun olin koko ajan että mihin mä oikein olen joutunut? En mä oikeastaan oppinut mitään. Ne sanoi että se ei haittaa, että töissä oppii. Samaa ne tietenkin sanoi Mäkissäkin.

Tekee mieli röökiä. Missäköhän ne kertoi sen tupakkapaikan olleen?

Sonja

En tarkalleen ottaen tiedä, mitä teen täällä. 

Ensinnäkin: toinen vappuaatto peräkkäin töissä. Ainoa lohtu on se, että sataa vettä: muiden heiluessa kännissä Espalla on minulla sentään katto pään päällä. Asiakkaitakaan ei varsinaisesti ole jonoksi asti: kaksi tuntia takana ja ainoastaan yksi popcorn-tilaus. Kukaan ei halunnut hattaraa, ei sitten kukaan.

Toiseksi: tämä on toinen kesäni töissä Puistossa. Ei mennyt siis ihan suunnitelmien mukaan. Kutsun sitä laman vauhdittamaksi laiskuudeksi: sen kummallisempia kontakteja omaamattomana historian opiskelijana tulin siihen tulokseen, ettei kannata alkaa repiä tukkaa työnhaun takia. Tarvitsen rahaa, tulin siis Puistoon. En ole siitä ylpeä, mutten katkerakaan.

Viime vuonna kaikki oli aluksi ollut kauhean jännittävää: ei oikein tiennyt, miten toimia ja mitä tuleman piti. Tänään pukuhuoneessa mietin hetken, tulisiko se sama tunne tänäkin vuonna. Jotkin asiat olivat muuttuneet, erilaiset kioskit ja tuotteet. Saattoi olla, ettei niitä vanhojakaan juttuja muistanut enää niin hyvin. 

Ensimmäisen vartin jälkeen varmistuin siitä, että pelko on turha. Samaa se on, ihan täysin samaa. Samat vaatteet, kassat, tilityslomakkeet. Muisti aivan tasan tarkkaan, missä järjestyksessä kaikki kuului tehdä. Ja vaikka asiakkaita on ollut vain yksi, veikkaan, että ihan samoja nekin ovat. Ainoa, mistä en vielä voi tietää mitään, ovat työkaverit: ensimmäinen vuoroni on yksin.

Puistokesä on sitä, mitä sen ihmiset ovat. 

Viimein tulee asiakas: noin kahdeksanvuotias tyttö isänsä kanssa. Hattaraa, sanoo tyttö. Hymyilen helpotuksesta ja ehkä myös aavistuksen anteeksipyytävästi: hinnat ovat nousseet sitten viime kesän. Isä ei onneksi ala protestoida, vaan maksaa mukisematta. Otan hattaratikun esille, taivutan vähän sen päätä, jotta hattara tarttuisi siihen paremmin, ja käynnistän koneen. Se hurahtaa käyntiin melko äänekkäästi, mutta tyytyy sitten kohtaloonsa. Kaadan koneeseen sokeria, ja tytön kasvot liimautuvat kiinni ikkunalasiin. Hetken päästä vaaleanpunainen haituva alkaa ilmestyä koneen seinämille, ja pyöräytän sen tikkuuni niin rutiinilla, että alkaa melkein naurattaa. Ei, mikään ei ole todellakaan muuttunut. Alan pyörittää tikkua koneen seinämää vasten, ja pian hattara on kasvanut jo niin suureksi, että mikäli esimies olisi paikalla, olisi siitä huomautettu. Annan sen itselleni anteeksi: kesän ensimmäinen hattarani.

Ojennan hattaran tytölle, ja isä hymyilee minulle. Sanomme heit ja moi moit ja käännyn sammuttamaan koneen. Kohotan katseeni, ja huomaan hänet.

Janne. En ollut nähnyt häntä sitten viime syyskuun. Sillä sekunnilla kun hän hymyilee, tiedän, ettei kahdeksalla kuukaudella ole ollut mitään väliä. Että millään, mitä olen itselleni hokenut, ei ole ollut mitään väliä, sillä olen yhä korviani myöten samassa suossa kuin viimekin vuonna.

Hitto.