Jennica

Tukka on vielä vähän kostea treeneistä. Ne loppuivat kolme tuntia sitten, onnistuin vihdoin tekemään kaksi volttia kierteellä ulospäin. Ensimmäinen tuli tosi huonosti veteen, mutta toinen oli valmentajan mukaan jo aika hyvä. Huomenna kokeilen uudestaan.

Tänään on kuitenkin töitä. En sanonut kenellekään, että jännittää ihan hirveästi, en edes Mikalle. Tiedän, että Mika kyllä ymmärtäisi, se ymmärtää mua aina, ja olisi varmaan sanonut jotain, mikä olisi saanut paljon paremmalle mielelle. Mutta sillä itsellään on pääsykokeet ja annan sen keskittyä niihin nyt ihan täysillä. Sen ei ole pariin viikkoon tarvinnut huomauttaa mulle kertaakaan siitä, että puhun liikaa kavereistani. Olen pitänyt huolen siitä; sellaisia hyvät tyttöystävät ovat.

Mika sanoo että mä olen tosi kaunis, ettei se ole koskaan nähnyt ketään yhä kaunista kuin mä. Mulla on kuulemma parhaat sääret ja ihanan pitkä tukka. Olen onnistunut pitämään sen kunnossa, vaikka kloori ei teekään sille hyvää. 

Mika rakastaa mua, ja mä sitä.

Kävelen kohti ensimmäistä pistettäni, pelottaa jo ihan hirveästi. Yhdellä kassalla on asiakkaita. Mitenköhän tuonne mentiin sisään?

En muista — kysyn kassalla olevalta tytöltä. Se näyttää minua vanhemmalta, sillä on tummat hiukset ja sellaiset silmät, jollaiset mäkin haluaisin: suuret ja tummat, tosi pitkät ja tuuheat ripset. Se ei näytä liian ärsyyntyneeltä, vaan näyttää, että pitäisi kiertää ympäri. Menen ohi ensimmäisellä kerralla, ovi on maalattu niin, että sitä on vähän vaikea erottaa. Sama tyttö on takahuoneessa vastassa.

“Moi, mä olen Sonja.”

“Jennica.”

“Ensimmäinen päivä?”

“Joo.”

Sonja ei kysy enempää, vaan laittaa mut heti kassalle. En haluaisi, mutta en uskalla sanoa mitään. Ensimmäiset kymmenen minuuttia pulssi hakkaa enemmän kuin aikasemmin treeneissä, mutta asiakkaita ei näy. Juuri kun ehdin ajatella, että ehkä päivästä ei tulekaan niin kamala, tulee ensimmäinen asiakas kassalleni.

“Yks hattara.”

“Ah, joo, hattara.”

Käännyn Sonjan puoleen. “Multa tilattiin hattaraa.”

Hän kohottaa kulmaansa hieman. “Hattarakone on tuolla. Sähän olet tehnyt hattaraa aikaisemmin, vai mitä?”

Nyökkään. En kehtaa sanoa, ettei siitä oikein tullut mitään. Menen koneen luo ja käynnistän sen, hetken etsinnän jälkeen löydän ne paperitikut. Yritän kerrata mielessäni ohjeet, ja alan sitten pyörittää. Kaikki menee alusta asti pieleen: hattarasta tulee omituinen möykky, eikä se pysy tikussa ollenkaan. Etsin katseellani Sonjaa hätiin.

“Saanks mä tehä tässä välissä?” joku sanoo takanani. 

Käännyn ja nään, että vaaleatukkainen poika on ohittanut mut jonossa, sillä on kiiltävät korvakorut. Se pyörittää tikkua itsevarmana, mutta näen, ettei sekään oikeasti tiedä, mitä on tekemässä. Hattara ei ole oikein minkään muotoinen, ja se valuu toiselta puolelta. Poika vilkaisee nopeasti Sonjaa, joka on selin meihin kassalla, ja sitten minua. Salamannopeasti hän muotoilee hattaraansa kädellä paremman näköiseksi. Sitten hän nostaa sormensa huuliensa eteen. Hys, se tarkoittaa. Se ei halua, että kerron tästä kenellekään.

Suuttuukohan se, jos kerron edes Mikalle?