Sonja

En tarkalleen ottaen tiedä, mitä teen täällä. 

Ensinnäkin: toinen vappuaatto peräkkäin töissä. Ainoa lohtu on se, että sataa vettä: muiden heiluessa kännissä Espalla on minulla sentään katto pään päällä. Asiakkaitakaan ei varsinaisesti ole jonoksi asti: kaksi tuntia takana ja ainoastaan yksi popcorn-tilaus. Kukaan ei halunnut hattaraa, ei sitten kukaan.

Toiseksi: tämä on toinen kesäni töissä Puistossa. Ei mennyt siis ihan suunnitelmien mukaan. Kutsun sitä laman vauhdittamaksi laiskuudeksi: sen kummallisempia kontakteja omaamattomana historian opiskelijana tulin siihen tulokseen, ettei kannata alkaa repiä tukkaa työnhaun takia. Tarvitsen rahaa, tulin siis Puistoon. En ole siitä ylpeä, mutten katkerakaan.

Viime vuonna kaikki oli aluksi ollut kauhean jännittävää: ei oikein tiennyt, miten toimia ja mitä tuleman piti. Tänään pukuhuoneessa mietin hetken, tulisiko se sama tunne tänäkin vuonna. Jotkin asiat olivat muuttuneet, erilaiset kioskit ja tuotteet. Saattoi olla, ettei niitä vanhojakaan juttuja muistanut enää niin hyvin. 

Ensimmäisen vartin jälkeen varmistuin siitä, että pelko on turha. Samaa se on, ihan täysin samaa. Samat vaatteet, kassat, tilityslomakkeet. Muisti aivan tasan tarkkaan, missä järjestyksessä kaikki kuului tehdä. Ja vaikka asiakkaita on ollut vain yksi, veikkaan, että ihan samoja nekin ovat. Ainoa, mistä en vielä voi tietää mitään, ovat työkaverit: ensimmäinen vuoroni on yksin.

Puistokesä on sitä, mitä sen ihmiset ovat. 

Viimein tulee asiakas: noin kahdeksanvuotias tyttö isänsä kanssa. Hattaraa, sanoo tyttö. Hymyilen helpotuksesta ja ehkä myös aavistuksen anteeksipyytävästi: hinnat ovat nousseet sitten viime kesän. Isä ei onneksi ala protestoida, vaan maksaa mukisematta. Otan hattaratikun esille, taivutan vähän sen päätä, jotta hattara tarttuisi siihen paremmin, ja käynnistän koneen. Se hurahtaa käyntiin melko äänekkäästi, mutta tyytyy sitten kohtaloonsa. Kaadan koneeseen sokeria, ja tytön kasvot liimautuvat kiinni ikkunalasiin. Hetken päästä vaaleanpunainen haituva alkaa ilmestyä koneen seinämille, ja pyöräytän sen tikkuuni niin rutiinilla, että alkaa melkein naurattaa. Ei, mikään ei ole todellakaan muuttunut. Alan pyörittää tikkua koneen seinämää vasten, ja pian hattara on kasvanut jo niin suureksi, että mikäli esimies olisi paikalla, olisi siitä huomautettu. Annan sen itselleni anteeksi: kesän ensimmäinen hattarani.

Ojennan hattaran tytölle, ja isä hymyilee minulle. Sanomme heit ja moi moit ja käännyn sammuttamaan koneen. Kohotan katseeni, ja huomaan hänet.

Janne. En ollut nähnyt häntä sitten viime syyskuun. Sillä sekunnilla kun hän hymyilee, tiedän, ettei kahdeksalla kuukaudella ole ollut mitään väliä. Että millään, mitä olen itselleni hokenut, ei ole ollut mitään väliä, sillä olen yhä korviani myöten samassa suossa kuin viimekin vuonna.

Hitto.