Jennica

Bussi oli myöhässä. Mäkeä kivutessa jaloissa hapottaa, mutta ei auta — ei voi myöhästyä. 

Menen portista sisään. Aivan sen sisäpuolella parveilee muutama järkkäri tukkien tien. Yritän livahtaa heidän välistään, mutta mut pysäytetään.

“Hei, mees puhaltamaan.”

En tiedä, mitä se tarkoittaa. Toinen järkkäri osoittaa ensiapua, enkä vieläkään tiedä. 

“Sä olet kirjoittanut työsopimuksen, joka edellyttää sulta puhallutuksiin osallistumista”, se sanoo vihasesti.

Aah. Puhallutus. Niin kuin poliisit tekee silloin kun ajaa autoa. Olin kuullut niistä, mutta en ollut ajatellut, että ne tekisivät sen mulle. 

“Mä olen vähän myöhässä”, sanoin.

“Se ei ole meidän vika”, järkkäri sanoi. 

Minulla ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä ensiapuun. Siellä minua pyydetään puhaltamaan pillinnäköiseen juttuun niin kauan, kunnes laite piippaa. Aluksi tuntuu siltä, ettei se koskaan piippaa. Sitten kuuluu ääni ja sanotaan, että nollaa näyttää. Luikin ulos niin nopeasti kuin suinkin.

Pulssi hakkaa.

Vaihdan vaatteet ja ehdin pisteeseeni juuri, kun kello lyö tasan. Onneksi on rauhallista. Sadepilviä taivaalla. Päässä nimittäin pyörii niin paljon asioita, etten edes tiedä, mistä päästä alkaa ajatella.

Eilen Mika nimittäin sanoi jotain. Tai oikeastaan kyse on siitä, mitä se ei sanonut. Sanoin: “Musta on niin mieletöntä, että mulla on sellanen tukipilari niin kuin sä. Sellanen, jonka ympärille voi pystyttää elämänsä sirkusteltan.” Se ei vastannut ollenkaan. Ja olin miettinyt sitä lausetta mielessäni viimeiset kaksikymmentä minuuttia, vaihtanut sanojen järjestystä niin, että se kuulostaisi mahdollisimman oikealta. Halusin, että Mika käsitti, miten tärkeä se oli mulle. Halusin, että se kuulisi sen joka päivä.

Ja että itse kuulisin sen myös.

Kassalle tulee nainen, siinä on jotain tuttua. Ehkä uimapiireistä? Se tilaa hattaran. Valmistan sen ja olen ylpeä sen muodosta. Harmi, että se syötäisiin ihan kohta. 

Kerttu tulee pisteeseen. 

“Mites täällä menee?”

“Ihan hyvin.” 

“Kävikö se entinen pääministeri täällä? Näin, kun se käveli täältä päin hattara kädessä.”

“Ei käynyt.” Mulla ei ollut käynyt ketään miesasiakkaita.

Kerttu alkaa tarkistaa hyllyjä. Jonkun ajan kuluttua se tulee luokseni, ja näyttää yhtä laatikollista suklaapatukoita. 

“Nämä kaikki on menneet vanhaksi”, se sanoo. “Heitä pois.”

“Milla toi kerran yhden laatikon taukohuoneeseen”, vastaan. “Mä voin viedä sen sinne.”

“Ei näitä mihinkään taukohuoneeseen saa laittaa. Ne pitää heittää roskiin.”

Tottelen. No, suklaahan lihottaa, ajattelen. Mika on opettanut mua löytämään joka asiasta sen aurinkoisen puolen.

Menen takaisin kassalle, ja Kerttu menee takahuoneeseen. En tiedä mitä se siellä tekee, mutta varmaan jotain esimiesasioita. Tänään on hyvä tempo, ei ole kamala kiire mutta ei pääse tylsistymäänkään. Nojaan tiskiin, kunnes muistan, että niin ei saa tehdä.

Lopulta Kerttu jatkaa matkaansa. Kun se kävelee ohi, huomaan, että sillä on jotain suupielessä. Jotain ruskeaa likaa.

A

Ei juma. Mä olin eilen baarissa.

Mä olin niin varma, etten pääsis sisään, enhän mä edes nätä yhtään siltä homolta, jolta ne paperit lainasin. En siis todellakaan. Mutta se oli ainoa tyyppi, joka suostui lainaamaan, ja mun oli pakko yrittää. Mä olen osaston ainoa alaikäinen, ja se ei todellakaan estä mua menemästä kaikkiin niihin bileisiin, joihin muutkin menee.

Se oli todella sen arvosta. Hikoilin ihan sairaasti ja se poke katsoi mua vähän oudosti, hetken aikaa olin ihan varma, että se ei päästä mua. Sitten se päästikin, ja mun teki mieli nauraa — se kuva ei näytä yhtään multa. Ei siis yhtään. Silti se idiootti meni halpaan. Hah.

Olen tänään töissä jätskikiskassa, ja sataa. Siis oikeesti. Tiedättekö yhtään, miten perseestä on olla töissä jätksikiskassa silloin kun sataa? Ette tiedä. On kylmä, on tylsää, eikä tee mieli edes syödä jätskiä, mikä potuttaa ihan ketusti. Mä olen oppinut, että tästä työstä on otettava irti se, mitä siitä saa, ja käytännössä se tarkoittaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin jäätelöjämien omaan suuhun lusikoimista. Kiellettyä tai ei.

Sade on laantunut vähän, näkyy jopa muutama asiakas kävelemässä. Päätän, ettei sittenkään ole niin kylmä, ja teen itselleni annoksen suklaa-nougattia ja lakritsia. Varmistan, ettei kukaan katso, ja kyykistyn tiskin alle piiloon.

Olen saanut jätskin melkein syötyä, kun kuulen jonkun köhäisevän. Ei mitenkään kohteliaasti, ja tiedän heti, että se on joku pomoista. Kerttu, sen on pakko olla Kerttu. Vain Kerttu kykenee kuulostamaan niin vihaiselta yhdellä rykäyksellä.

Piilotan jätskikipon hätäisesti kaapin alle ja nousen pystyyn. Kertun sijaan näen naisen, jolla on terävä nenä ja törkeästi silmämeikkiä — sen takana on mies, joka ei näytä yhtään iloisemmalta. 

“Mitä sais olla?” kysyn.

Mies katsoo rintamustani, ja kuiskaa sitten naiselle jotain, josta erotan vain sanan ruski.

Fuck.

Juttu on nimittäin niin, että työhaastattelussa tulin maininneksi lukeneeni venäjää. Ja olenhan mä lukenutkin, vähän. En vain tajunnut, että ne painattaisi sellaisen nimikyltin, jossa seisoo Venäjän lippu. Enkä myöskään tajunnut, että Puistossa voisi käydä niin pirun monta venäläistä viikonkin aikana.

Nainen alkaa puhua nopeasti, luulee, että oikeasti ymmärrän jotain. Ymmärrän että se haluaa jäätelöä, ja siihen se jääkin. Alan osoitella eri makuja, mutta se jatkaa puhumista. Osoittelen niitä niin kauan, että se vihdoin tajuaa, ettei mulla ole hajuakaan, mitä se sönköttää. Vihdoin ja viimein se osoittaa suklaata, ja alan tehdä siitä palloa. Alan laittaa sitä vohveliin, mutta se alkaa taas selittää jotain, mistä päättelen, että se haluaa sen kuppiin. Laitan pallon kuppiin, mutta se ei hiljene. Päätän olla välittämättä ja ojennan pallon kupissa. Nainen valittaa hetken, mutta tyytyy sitten. Mies ottaa sen merkkinä siitä, että kaupat on nyt tehty, ja ottaa lompakkonsa esiin. Se tarjoaa satasen seteliä.

“Too big”, yritän selittää, mutta ei onnistu. Ne eivät ymmärrä sanaakaan englantia.

Mies tyrkyttää seteliä, pudistan päätäni. Se hermostuu. Se mutisee ensin jotain matalalla äänellä, ja alkaa sitten korottaa ääntään. Nainen yhtyy mukaan, ja yhdessä ne kiljuvat mulle niin kuin mä olisin tehnyt jotain väärää. 

“Too big, TOO BIG!”

Mies käyttää sanaa, jonka tunnistan rumaksi.  Melutaso kiskallani alkaa herättää huomiota ohikulkijoissa. Järkkäreitä ei näy mailla ei halmeilla.

Tuijotan niitä siinä vähän aikaa, ja ajattelen, ettei mua kiinnosta yhtään, mitä valittaako ne musta jonnekin vain ei. luultavasti ne ei edes pysy — Puistossa on ehkä kaksi työntekijää, jotka osaa venäjää sujuvasti. Menen ovelle ja painan katkaisinta. Hitaasti metallinen sermi alkaa laskeutua ylhäältä luukun eteen, ja venäläiset, niiden naamat ja kaikki seitsemän erilaista ässää, jäävät sen taakse.

Sonja

Janne on ison luokan kusipää. Niitä kundeja, jotka ovat liian hyvännäköisiä ollakseen mitään muuta. Niistä pitäisi pysyä erossa. 

Se, että aivoni tiedostavat kaiken tämän, ei ole auttanut mua pätkän vertaa, pikemminkin päinvastoin.

“Kato, Jordan”, se sanoo ja hymyilee raivostuttavan leveästi. Sillä päällään yksi niistä t-paidoista, jotka näin ilta-aikaan toimivat naismagneetteina. Hiukset sillä tavalla huolitellun sekaisin. Melkein unohdan, että se on juuri käyttänyt sitä ärsyttävää nimeä: sillä sekunnilla, kuin Janne sai tietää, että isäni on Jordaniasta, se alkoi kutsua mua jonkun tissitähden mukaan.

“Tuu ottaa jotain juotavaa.”

Pudistan päätäni. 

“Sun tuoppishan on melkein tyhjä”, se protestoi. Sen oma on niin täysi, että arvaan sen tulleen juuri tiskiltä, mutta en sano mitään. Poistun paikalta niin nopeasti kuin pystyn näyttämättä täydeltä idiootilta. 

Nämä ovat tämän kesän ensimmäiset palkkikseni. Joka toinen viikko, palkkapäivänä, Puiston henkilökunta suuntaa yhteen Stadin räkäisimmistä yökerhoista tuhlaamaan nekin vähän rahat, jotka ovat ropsahtaneet pankkitilille. Kaikki osastot, perusduunarit ja pomot samassa veneessä. On kieltämättä ihan mielenkiintoista todistaa, kuka soutaa ja mihinkin suuntaan.

Vilkuilen ympärilleni löytääkseni tuttuja naamoja. Yhdessä pöydässä istuu ensimmäisen kesän työntekijöitä, mukaan lukien se ärsyttävä blondi. Toisessa pöydässä puolestaan on koko esimieskaarti yhden kolmannen vuoden työntekijän kanssa. Epäröin ehkä kolme sekuntia. Menen esimiesten pöytään.

“Sonja”, Milla sanoo. “Tuu vaan tänne istumaan.”

“Joo, tule vaan”, Kerttu toistaa. Jokin sen äänensävyssä on aina ensimmäisestä päivästä lähtien saanut aikaan sen, että luulen sen tarkoittavan päinvastaista kuin mitä se sanoo.

Istun alas Kertun viereen. Se on kihartanut tukkaansa ja laittanut huulikiiltoa. Itse tulin töistä suoraan, ja haisen luultavasti ihan makkaraperunoilta. Yritän keksiä jotain sanottavaa, mutta onneksi Milla ehtii ensin.

“Sä hoidit tänään sen valittavan asiakkaan tosi hyvin. Se näytti lähestulkoon tyytyväiseltä siinä vaiheessa, kun lähti paikalta.”

“Kiitti”, sanon, ja tarkoitan sitä. En muista, koska kukaan on viimeksi antanut hyvää palautetta työnteostani. Tai minkäänlaista palautetta, jos niikseen tulee.

“Mä ajattelin laittaa sut huomenna pesemään slush-koneita. Pitäisi olla vähän sateista, niin sun pitäisi ehtiä paremmin kuin hyvin”, Kerttu toteaa.

“Hmm, okei.”

“No, ei viitsitä puhua töistä enempää. Annetaan Sonjan olla hetki rauhassa.” 

En tunne Millaa kovin hyvin, mutta pidän siitä hetki hetkeltä enemmän. Kerttu mulkaisee sitä vähän ikävästi, mutta vain koska se ei näe. 

Janne kävelee ohi, muttei huomaa mua. Onneksi, lisään vähän liian myöhään. 

Pakotan itseni katsomaan jonnekin muualle. Valaistus saa aikaan sen, että ihmisiä on vaikea tunnistaa, ja jonkun kamalan radiohitin alkaessa soida lähelläni olevat tytöt alkavat tunkea kohti tanssilattiaa. Tulee outo olo, vähän vanha ja yksinäinen.

Katson narikan suuntaan uusia sisääntulijoita. Kahden järjestyksenvalvojan takana seisoo se poika, joka käyttää niitä naurettavia bling bling -korviksia. Sen naama on aivan punainen, ja se näyttää jostain syystä hyvin helpottuneelta. Aivan kuin se olisi päässyt pahastakin pulasta.

Hei. Eikö se ollutkin alaikäinen?