A

Ei juma. Mä olin eilen baarissa.

Mä olin niin varma, etten pääsis sisään, enhän mä edes nätä yhtään siltä homolta, jolta ne paperit lainasin. En siis todellakaan. Mutta se oli ainoa tyyppi, joka suostui lainaamaan, ja mun oli pakko yrittää. Mä olen osaston ainoa alaikäinen, ja se ei todellakaan estä mua menemästä kaikkiin niihin bileisiin, joihin muutkin menee.

Se oli todella sen arvosta. Hikoilin ihan sairaasti ja se poke katsoi mua vähän oudosti, hetken aikaa olin ihan varma, että se ei päästä mua. Sitten se päästikin, ja mun teki mieli nauraa — se kuva ei näytä yhtään multa. Ei siis yhtään. Silti se idiootti meni halpaan. Hah.

Olen tänään töissä jätskikiskassa, ja sataa. Siis oikeesti. Tiedättekö yhtään, miten perseestä on olla töissä jätksikiskassa silloin kun sataa? Ette tiedä. On kylmä, on tylsää, eikä tee mieli edes syödä jätskiä, mikä potuttaa ihan ketusti. Mä olen oppinut, että tästä työstä on otettava irti se, mitä siitä saa, ja käytännössä se tarkoittaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin jäätelöjämien omaan suuhun lusikoimista. Kiellettyä tai ei.

Sade on laantunut vähän, näkyy jopa muutama asiakas kävelemässä. Päätän, ettei sittenkään ole niin kylmä, ja teen itselleni annoksen suklaa-nougattia ja lakritsia. Varmistan, ettei kukaan katso, ja kyykistyn tiskin alle piiloon.

Olen saanut jätskin melkein syötyä, kun kuulen jonkun köhäisevän. Ei mitenkään kohteliaasti, ja tiedän heti, että se on joku pomoista. Kerttu, sen on pakko olla Kerttu. Vain Kerttu kykenee kuulostamaan niin vihaiselta yhdellä rykäyksellä.

Piilotan jätskikipon hätäisesti kaapin alle ja nousen pystyyn. Kertun sijaan näen naisen, jolla on terävä nenä ja törkeästi silmämeikkiä — sen takana on mies, joka ei näytä yhtään iloisemmalta. 

“Mitä sais olla?” kysyn.

Mies katsoo rintamustani, ja kuiskaa sitten naiselle jotain, josta erotan vain sanan ruski.

Fuck.

Juttu on nimittäin niin, että työhaastattelussa tulin maininneksi lukeneeni venäjää. Ja olenhan mä lukenutkin, vähän. En vain tajunnut, että ne painattaisi sellaisen nimikyltin, jossa seisoo Venäjän lippu. Enkä myöskään tajunnut, että Puistossa voisi käydä niin pirun monta venäläistä viikonkin aikana.

Nainen alkaa puhua nopeasti, luulee, että oikeasti ymmärrän jotain. Ymmärrän että se haluaa jäätelöä, ja siihen se jääkin. Alan osoitella eri makuja, mutta se jatkaa puhumista. Osoittelen niitä niin kauan, että se vihdoin tajuaa, ettei mulla ole hajuakaan, mitä se sönköttää. Vihdoin ja viimein se osoittaa suklaata, ja alan tehdä siitä palloa. Alan laittaa sitä vohveliin, mutta se alkaa taas selittää jotain, mistä päättelen, että se haluaa sen kuppiin. Laitan pallon kuppiin, mutta se ei hiljene. Päätän olla välittämättä ja ojennan pallon kupissa. Nainen valittaa hetken, mutta tyytyy sitten. Mies ottaa sen merkkinä siitä, että kaupat on nyt tehty, ja ottaa lompakkonsa esiin. Se tarjoaa satasen seteliä.

“Too big”, yritän selittää, mutta ei onnistu. Ne eivät ymmärrä sanaakaan englantia.

Mies tyrkyttää seteliä, pudistan päätäni. Se hermostuu. Se mutisee ensin jotain matalalla äänellä, ja alkaa sitten korottaa ääntään. Nainen yhtyy mukaan, ja yhdessä ne kiljuvat mulle niin kuin mä olisin tehnyt jotain väärää. 

“Too big, TOO BIG!”

Mies käyttää sanaa, jonka tunnistan rumaksi.  Melutaso kiskallani alkaa herättää huomiota ohikulkijoissa. Järkkäreitä ei näy mailla ei halmeilla.

Tuijotan niitä siinä vähän aikaa, ja ajattelen, ettei mua kiinnosta yhtään, mitä valittaako ne musta jonnekin vain ei. luultavasti ne ei edes pysy — Puistossa on ehkä kaksi työntekijää, jotka osaa venäjää sujuvasti. Menen ovelle ja painan katkaisinta. Hitaasti metallinen sermi alkaa laskeutua ylhäältä luukun eteen, ja venäläiset, niiden naamat ja kaikki seitsemän erilaista ässää, jäävät sen taakse.