Jennica

Bussi oli myöhässä. Mäkeä kivutessa jaloissa hapottaa, mutta ei auta — ei voi myöhästyä. 

Menen portista sisään. Aivan sen sisäpuolella parveilee muutama järkkäri tukkien tien. Yritän livahtaa heidän välistään, mutta mut pysäytetään.

“Hei, mees puhaltamaan.”

En tiedä, mitä se tarkoittaa. Toinen järkkäri osoittaa ensiapua, enkä vieläkään tiedä. 

“Sä olet kirjoittanut työsopimuksen, joka edellyttää sulta puhallutuksiin osallistumista”, se sanoo vihasesti.

Aah. Puhallutus. Niin kuin poliisit tekee silloin kun ajaa autoa. Olin kuullut niistä, mutta en ollut ajatellut, että ne tekisivät sen mulle. 

“Mä olen vähän myöhässä”, sanoin.

“Se ei ole meidän vika”, järkkäri sanoi. 

Minulla ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä ensiapuun. Siellä minua pyydetään puhaltamaan pillinnäköiseen juttuun niin kauan, kunnes laite piippaa. Aluksi tuntuu siltä, ettei se koskaan piippaa. Sitten kuuluu ääni ja sanotaan, että nollaa näyttää. Luikin ulos niin nopeasti kuin suinkin.

Pulssi hakkaa.

Vaihdan vaatteet ja ehdin pisteeseeni juuri, kun kello lyö tasan. Onneksi on rauhallista. Sadepilviä taivaalla. Päässä nimittäin pyörii niin paljon asioita, etten edes tiedä, mistä päästä alkaa ajatella.

Eilen Mika nimittäin sanoi jotain. Tai oikeastaan kyse on siitä, mitä se ei sanonut. Sanoin: “Musta on niin mieletöntä, että mulla on sellanen tukipilari niin kuin sä. Sellanen, jonka ympärille voi pystyttää elämänsä sirkusteltan.” Se ei vastannut ollenkaan. Ja olin miettinyt sitä lausetta mielessäni viimeiset kaksikymmentä minuuttia, vaihtanut sanojen järjestystä niin, että se kuulostaisi mahdollisimman oikealta. Halusin, että Mika käsitti, miten tärkeä se oli mulle. Halusin, että se kuulisi sen joka päivä.

Ja että itse kuulisin sen myös.

Kassalle tulee nainen, siinä on jotain tuttua. Ehkä uimapiireistä? Se tilaa hattaran. Valmistan sen ja olen ylpeä sen muodosta. Harmi, että se syötäisiin ihan kohta. 

Kerttu tulee pisteeseen. 

“Mites täällä menee?”

“Ihan hyvin.” 

“Kävikö se entinen pääministeri täällä? Näin, kun se käveli täältä päin hattara kädessä.”

“Ei käynyt.” Mulla ei ollut käynyt ketään miesasiakkaita.

Kerttu alkaa tarkistaa hyllyjä. Jonkun ajan kuluttua se tulee luokseni, ja näyttää yhtä laatikollista suklaapatukoita. 

“Nämä kaikki on menneet vanhaksi”, se sanoo. “Heitä pois.”

“Milla toi kerran yhden laatikon taukohuoneeseen”, vastaan. “Mä voin viedä sen sinne.”

“Ei näitä mihinkään taukohuoneeseen saa laittaa. Ne pitää heittää roskiin.”

Tottelen. No, suklaahan lihottaa, ajattelen. Mika on opettanut mua löytämään joka asiasta sen aurinkoisen puolen.

Menen takaisin kassalle, ja Kerttu menee takahuoneeseen. En tiedä mitä se siellä tekee, mutta varmaan jotain esimiesasioita. Tänään on hyvä tempo, ei ole kamala kiire mutta ei pääse tylsistymäänkään. Nojaan tiskiin, kunnes muistan, että niin ei saa tehdä.

Lopulta Kerttu jatkaa matkaansa. Kun se kävelee ohi, huomaan, että sillä on jotain suupielessä. Jotain ruskeaa likaa.