Sonja

Janne on ison luokan kusipää. Niitä kundeja, jotka ovat liian hyvännäköisiä ollakseen mitään muuta. Niistä pitäisi pysyä erossa. 

Se, että aivoni tiedostavat kaiken tämän, ei ole auttanut mua pätkän vertaa, pikemminkin päinvastoin.

“Kato, Jordan”, se sanoo ja hymyilee raivostuttavan leveästi. Sillä päällään yksi niistä t-paidoista, jotka näin ilta-aikaan toimivat naismagneetteina. Hiukset sillä tavalla huolitellun sekaisin. Melkein unohdan, että se on juuri käyttänyt sitä ärsyttävää nimeä: sillä sekunnilla, kuin Janne sai tietää, että isäni on Jordaniasta, se alkoi kutsua mua jonkun tissitähden mukaan.

“Tuu ottaa jotain juotavaa.”

Pudistan päätäni. 

“Sun tuoppishan on melkein tyhjä”, se protestoi. Sen oma on niin täysi, että arvaan sen tulleen juuri tiskiltä, mutta en sano mitään. Poistun paikalta niin nopeasti kuin pystyn näyttämättä täydeltä idiootilta. 

Nämä ovat tämän kesän ensimmäiset palkkikseni. Joka toinen viikko, palkkapäivänä, Puiston henkilökunta suuntaa yhteen Stadin räkäisimmistä yökerhoista tuhlaamaan nekin vähän rahat, jotka ovat ropsahtaneet pankkitilille. Kaikki osastot, perusduunarit ja pomot samassa veneessä. On kieltämättä ihan mielenkiintoista todistaa, kuka soutaa ja mihinkin suuntaan.

Vilkuilen ympärilleni löytääkseni tuttuja naamoja. Yhdessä pöydässä istuu ensimmäisen kesän työntekijöitä, mukaan lukien se ärsyttävä blondi. Toisessa pöydässä puolestaan on koko esimieskaarti yhden kolmannen vuoden työntekijän kanssa. Epäröin ehkä kolme sekuntia. Menen esimiesten pöytään.

“Sonja”, Milla sanoo. “Tuu vaan tänne istumaan.”

“Joo, tule vaan”, Kerttu toistaa. Jokin sen äänensävyssä on aina ensimmäisestä päivästä lähtien saanut aikaan sen, että luulen sen tarkoittavan päinvastaista kuin mitä se sanoo.

Istun alas Kertun viereen. Se on kihartanut tukkaansa ja laittanut huulikiiltoa. Itse tulin töistä suoraan, ja haisen luultavasti ihan makkaraperunoilta. Yritän keksiä jotain sanottavaa, mutta onneksi Milla ehtii ensin.

“Sä hoidit tänään sen valittavan asiakkaan tosi hyvin. Se näytti lähestulkoon tyytyväiseltä siinä vaiheessa, kun lähti paikalta.”

“Kiitti”, sanon, ja tarkoitan sitä. En muista, koska kukaan on viimeksi antanut hyvää palautetta työnteostani. Tai minkäänlaista palautetta, jos niikseen tulee.

“Mä ajattelin laittaa sut huomenna pesemään slush-koneita. Pitäisi olla vähän sateista, niin sun pitäisi ehtiä paremmin kuin hyvin”, Kerttu toteaa.

“Hmm, okei.”

“No, ei viitsitä puhua töistä enempää. Annetaan Sonjan olla hetki rauhassa.” 

En tunne Millaa kovin hyvin, mutta pidän siitä hetki hetkeltä enemmän. Kerttu mulkaisee sitä vähän ikävästi, mutta vain koska se ei näe. 

Janne kävelee ohi, muttei huomaa mua. Onneksi, lisään vähän liian myöhään. 

Pakotan itseni katsomaan jonnekin muualle. Valaistus saa aikaan sen, että ihmisiä on vaikea tunnistaa, ja jonkun kamalan radiohitin alkaessa soida lähelläni olevat tytöt alkavat tunkea kohti tanssilattiaa. Tulee outo olo, vähän vanha ja yksinäinen.

Katson narikan suuntaan uusia sisääntulijoita. Kahden järjestyksenvalvojan takana seisoo se poika, joka käyttää niitä naurettavia bling bling -korviksia. Sen naama on aivan punainen, ja se näyttää jostain syystä hyvin helpottuneelta. Aivan kuin se olisi päässyt pahastakin pulasta.

Hei. Eikö se ollutkin alaikäinen?