Jennica

Multa menee hetki, ennen kuin käsitän, mistä kaikki oikein puhuvat. Ne puhuvat Sonjasta ja siitä pojasta, mikä sen nimi nyt oli, siitä jonka kaikki tietävät. En ole koskaan itse puhunut sille mutta se on kyllä ihan hyvännäköinen. Ei kuitenkaan niin komea kuin Mika. 

Menen tilaamaan drinkin. Valitsen listasta jotain, jossa on sateenvarjo, ja menen sitten tyttöjen huoneeseen soittamaan Mikalle. Se ei vastaa. En tiedä, pitäisikö olla huolissaan — se ei varmaan vain kuule, mutta mistä sitä ikinä voi tietää. Olen kuullut niin monta tarinaa siitä, että joku luulee, että toinen ei vain kuule ja sitten todellisuudessa se makaakin jossain ojassa.

Puuteroin nenäni ja menen sitten takaisin muiden luo. Olen tänään aika nätti, tukka tupeerattuna ja korkokengät. Mietin ensin, laittaako tekoripset, mutta sitten lopulta en. Mekko on aika kireä ja lyhyt, se saa riittää. 

Pöydässä puhutaan senpäiväisistä asiakkaista. En oikeastaan kuuntele, vaan tekstaan samaan aikaan Mikalle.

Juon drinkkini loppuun, se maistuu tosi hyvältä, ei yhtään alkoholilta. Päätän mennä hakemaan toisen. Matkalla alakerran baaritiskille ohitan laitetyöntekijöiden pöydän. Siellä istuu yksi tyttö, joka näyttää etäisesti tutulta, ehkä joku entisestä koulusta. Vasta kun kuulen sen äänen alan muistaa, missä olen sen nähnyt.

“- ei vittu sitä jätkää, se on oikeeesti ihan käsittämätön, sillä on tyttöystävä eikä se tiedä, että se panee muita vähän väliä.”

“Mira?” kysyn. 

Se kääntyy ja jähmettyy, sanoo lopulta: “Moi.”

“Sä muistat mut, eikö? Me ollaan nähty pari kertaa.”

“Joo”, se sanoo, ja katsoo muualle. Päättelen, että sitä hävettää se, miten se on itse pukeutunut, pelkkiin farkkuihin ja teepaitaan. Se ei kuitenkaan haittaa mua. Istun vapaalle tuolille.

“Hei, jatka sitä juttua mikä sulta jäi kesken”, joku sen kavereista sanoo.

“Joo, jatka vaan, älä anna mun häiritä.”

“Ei se ole niin mielenkiintonen juttu”, Mira sanoo.

“Mira kerto meille just sen serkusta, joka pettää sen tyttöystävää koko ajan.”

“Mikä sen nimi oli?” toinen kaveri pohtii ääneen. 

“Ei sillä ole väliä.”

“Mika. Joo, se se oli.”

“Onko sulla toinenkin Mika-niminen serkku?” kysyn. Mira ei ollut yhtään samannäköinen kuin mun Mika, vaikka niiden nimissä olikin vain yhden kirjaimen ero. 

Mira katsoo ensin pöytään, mutta sitten se kohottaa päänsä. “Ei mulla ole.” Se vetää henkeä. “Tää ei nyt ole mitenkään kiva tapa saada tietää tästä, mutta mä puhuin sun poikaystäväs.”

Pöydässä on hiljaista, aivan kuten omassa päässänikin. Kukaan ei näytä käsittävän, mistä Mira puhuu.

“Siis mun Mika?”

“Sun Mika.”

“Mutta eihän se mitään sellasta tee”, sanon. “Se ei koskaan tekis mitään sellasta.”

“Se tekee ja on tehnyt ihan koko sen ajan, kun ootte olleet yhessä. Sun on aika herätä todellisuuteen.”

“Sä haluat vain olla ilkeä.”

“Miksi vitussa mä niin tekisin? Kuule Jennica, sä olet ihan kiva, ja sä ansaitsisit olla jonkun yhtä ihan kivan kanssa. Mika ei oo koskaan ollu erityisen ihankiva. Sinuna mä menisin ja jättäisin sen, ennen kun se ehtii tehdä sulle enempää pahaa.”

“Mutta Mika rakastaa mua.”

“Se ei oo edes merkinnyt sua tyttöystäväkseen facebookissa.”

Nousen ylös. En näe kunnolla, ja hetken päästä tajuan, että mun silmät on täynnä kyyneliä. Räpyttelen niin ettei ne karkaa, ja menen sitten baaritiskille. 

Joku on joskus sanonut, että tequila on tosi vahvaa. Se pistää pään sekaisin. En tiedä onko se totta mutta en usko, että mun pää voi olla enää sekaisemmin.

Tilaan kolme.

A

Mun synttärit on viikon päästä, joten nämä palkkikset ovat meitsille viimeinen mahdollisuus mennä alaikäisenä baariin. Sanomattakin on selvää, että käytän sen hyväksi.

Tällä kertaa hikoilen huomattavasti vähemmän sisään mennessäni, kävelen jo ihan rutiinilla narikkaan. Tilattuani tiskiltä kaljan yritän tähyillä ympäriltäni tuttuja naamoja, ja tietenkin se blondi pamahtaa paikalle.

“Sähän oot meidän osastolla, vai mitä?” se kysyy.

“Joo, oonhän mä.”

“Sä olet se tyyppi, joka sai varotuksen, vai mitä? Miten sä sen oikein teit?”

Maineeni on täytynyt levitä. Kerron lounasseikkailuistani, ja blondi katsoo jokseenkin ihailevasti.

“Vau. Mulla ei olisi koskaan pokkaa tehdä mitään tollaista. Mun poikaystävällä kyllä, se tekee kaikkea uhkarohkeaa koko ajan, välillä mua ihan hirvittää sen puolesta. Mutta se on niin hyvä, se aina jotenkin onnistuu selviämään kaikesta ilman mitään.”

“Aha.”

“Se olis tullu tänään mun kanssa tänne, ellei sen kaverin kaverilla olis ollu synttäreitä. Se lupas tulla kyllä seuraavalla kerralla, niin että voin vihdoin esitellä sen kaikille. Se on niin tärkeä osa mun elämää, että on outoa, ettette te täällä tunne sitä ollenkaan.”

“Just. No tota, mä taidan mennä vessaan.”

Lähen vetämään niin nopeasti kuin vain pystyn. Se muija on ihan seko. Kuulin, että se harrastaa uimista, ja olen melko varma, että se on lyönyt päänsä  altaan laitaan vähän liian monta kertaa. 

Teen vessajonon ohikävelyn, ja menen sitten yläkertaan. Siellä olevat pöytäkunnat on muodostettu osastojen mukaan: järkkärit, pelimiehet ja -naiset, jarrumiehet, laitetyöntekijät. Meitä kiskalaisia näkyy muutama yhdessä nurkassa, ja suoraan sanottuna hävettää meikäläisten puolesta. Kiskalaiset eivät vaan sitten osaa bilettää. Aina pitää olla se kanki anuksessa.

Istun omieni seuraan, ja alamme heittää jotain läppää tyhmistä asiakkaista. Menee ehkä vartti, ennen kuin alkaa tapahtua.

Mä spottaan ne ensin. Se on Sonja, ja sitten se yksi peliosaston työntekijä. Playeriksi sitä kaikki kutsuu, virnistelevä idiootti. Ne istuvat kahdestaan yhdessä nurkassa. Lähekkäin. Siis sen verran lähekkäin, että playerin käsi on ehtinyt kadota Sonjan hameen alle. Ja Sonja näyttää olevan niin naamat, ettei se edes huomaa.

Sonja. Naamat. Huh, kuka olisikaan uskonut.

“Hei, kattokaa. Kattokaa tonne.”

Osoitan niitä sormella juuri kun playeri kumartuu suutelemaan. Kaikki tuijottavat monttu auki, kun Sonja tarttuu sitä hiuksista ja suutelee takaisin.

Sonja

Pisteeseen tullessani näen, että työskentelen tänään A:n kanssa. Miksi sitä sanotaan A:ksi, sitä en tiedä, mutta veikkaan, että sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että sen äiti on ristinyt sen Anteroksi. Sellaiselle, joka pitää tukastaan noin paljon huolta, nimi Antero on liian raskas risti kannettavaksi.

On lämmin päivä, mikä tietää asiakkaita. Heinäkuu on aina ollut kaikkein kiireisin, eikä mitkään maailman lamat tule muuttamaan sitä faktaa, että ihmiset tulevat huvipuistoon silloin kun aurinko paistaa. Joskus tuntuu siltä, että ne tulevat ihan siksi, että voisivat jonottaa tuntikausia ja sitten valittaa kassalla, että miksi on niin paljon ihmisiä. Joskus. 

Ehdin tuskin pestä käsiä kun rumba alkaa. A on ollut yksin sekä kassalla että keittiössä, ja sen kasvoilta paistaa helpotus, kun se näkee mun tulevan. Sitten se kuitenkin mulkaisee aika pahasti, kun tajuaa, että aikomuksenani on avata uusi kassa, eikä jäädä auttamaan sitä. Uusien on välillä vaikea tajuta, että sama henkilö pystyy sekä valmistamaan tuotteita että myymään niitä, jos vain pitää oikean rytmin yllä. Niillä ei ole sitä rytmiä.

Tilataan kolme hattaraa, ja teen ne yhdellä kertaa. Samalla reissulla laitan popcornia tulemaan, ja täytän servettitelineen. Olen oppinut saamaan kieroa tyydytystä siitä, että pystyn tekemään vähintään kolmea asiaa samaan aikaan, muistamaan kaikki tilaukset ja pitämään langat käsissä. Se ei ole mitään rakettitiedettä, mutta yllättävän harva silti ymmärtää, mistä siinä on kyse.

Seuraavaa hattaratilausta tehdessäni A tulee taakseni seisomaan.

“Uskotsä että mä voin tauolla käydä kaupassa?”

“Ai karkkikaupassa vai?”

“Ei, kun niin kuin Siwassa. Mulla ei ole eväitä.”

“Mä en usko, että se on kovin hyvä ajatus”, sanon pyöräyttäessäni hännän kiinni hattaraan. “Alueelta poistuminen on kiellettyä, varsinkin työvaatteissa. Jos sä jäät kiinni, sä joudut pulaan.”

“Mutta mä en jäiskään kiinni. En mä niin daiju ole.”

Kohautan olkiani. Asia ei liity sitten vähimmässäkään määrin minuun.

A:n tauottaja tulee, ja se iskee mulle silmää hetki ennen kuin häviää pukuhuoneen suuntaan. Idiootti, ajattelen. Mutta sellaisella melkein herttaisella tavalla.

Jonot kassoilla ovat kasvaneet jo aika pitkiksi, toimin kuin liukuhihnalla. Tilaus rahat tuotteet tilaus rahat tuotteet. Hymyilen jokaisella ja unohdan ne millisekunti sen jälkeen, kun ne ovat lähteneet tiskiltä. Käännyn jo seuraavan puoleen, ja huomaan, että se onkin tuttu naama. Janne.

“Miksi helvetissä sä tulit tänne jonottamaan?” kysyn. Sillä ei voi olla viittä minuuttia enempää taukoa jäljellä.

“Sä tiedät miks, Jordan”, se sanoo ja virnistää juuri niin raivostuttavasti kuin vain osaa.

“Mitä sä otat?”

“Sun puhelinnumeron.”

“Oikeesti. Kuten ehkä huomaat, joku muukin odottaa täällä safkaa.”

“Ihan oikeesti. En mä halua mitään safkaa, mä söin jo. Mä haluan vaan sun numeron.”

Muljautan silmiäni, vaikka pulssi hakkaa. Mitä ihmettä se nyt oikein yrittää?

“Sori, ei oo kaupan. Seuraava asiakas.”

Se virnistää taas. “Ei se mitään, mä käyn kattomassa sen teidän viestivihosta.” Ja sen sanottuaan se menee. Miten helvetissä se tietää, että kaikkien työntekijöiden numerot löytyvät meidän osaston viestivihkosta? Ja miksi helvetissä se haluaa edes soittaa mulle?

Silloin A tulee takaisin, eikä se ole yksin. Sekä Kerttu että Milla on sen kanssa, ja ne menevät kaikki takahuoneeseen. 

“Voitko olla siellä kassalla vielä hetken”, Milla huikkaa tauottajalle. Mitä ilmeisemmin A on taas jälleen kerran kusessa.