Sonja

Pisteeseen tullessani näen, että työskentelen tänään A:n kanssa. Miksi sitä sanotaan A:ksi, sitä en tiedä, mutta veikkaan, että sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että sen äiti on ristinyt sen Anteroksi. Sellaiselle, joka pitää tukastaan noin paljon huolta, nimi Antero on liian raskas risti kannettavaksi.

On lämmin päivä, mikä tietää asiakkaita. Heinäkuu on aina ollut kaikkein kiireisin, eikä mitkään maailman lamat tule muuttamaan sitä faktaa, että ihmiset tulevat huvipuistoon silloin kun aurinko paistaa. Joskus tuntuu siltä, että ne tulevat ihan siksi, että voisivat jonottaa tuntikausia ja sitten valittaa kassalla, että miksi on niin paljon ihmisiä. Joskus. 

Ehdin tuskin pestä käsiä kun rumba alkaa. A on ollut yksin sekä kassalla että keittiössä, ja sen kasvoilta paistaa helpotus, kun se näkee mun tulevan. Sitten se kuitenkin mulkaisee aika pahasti, kun tajuaa, että aikomuksenani on avata uusi kassa, eikä jäädä auttamaan sitä. Uusien on välillä vaikea tajuta, että sama henkilö pystyy sekä valmistamaan tuotteita että myymään niitä, jos vain pitää oikean rytmin yllä. Niillä ei ole sitä rytmiä.

Tilataan kolme hattaraa, ja teen ne yhdellä kertaa. Samalla reissulla laitan popcornia tulemaan, ja täytän servettitelineen. Olen oppinut saamaan kieroa tyydytystä siitä, että pystyn tekemään vähintään kolmea asiaa samaan aikaan, muistamaan kaikki tilaukset ja pitämään langat käsissä. Se ei ole mitään rakettitiedettä, mutta yllättävän harva silti ymmärtää, mistä siinä on kyse.

Seuraavaa hattaratilausta tehdessäni A tulee taakseni seisomaan.

“Uskotsä että mä voin tauolla käydä kaupassa?”

“Ai karkkikaupassa vai?”

“Ei, kun niin kuin Siwassa. Mulla ei ole eväitä.”

“Mä en usko, että se on kovin hyvä ajatus”, sanon pyöräyttäessäni hännän kiinni hattaraan. “Alueelta poistuminen on kiellettyä, varsinkin työvaatteissa. Jos sä jäät kiinni, sä joudut pulaan.”

“Mutta mä en jäiskään kiinni. En mä niin daiju ole.”

Kohautan olkiani. Asia ei liity sitten vähimmässäkään määrin minuun.

A:n tauottaja tulee, ja se iskee mulle silmää hetki ennen kuin häviää pukuhuoneen suuntaan. Idiootti, ajattelen. Mutta sellaisella melkein herttaisella tavalla.

Jonot kassoilla ovat kasvaneet jo aika pitkiksi, toimin kuin liukuhihnalla. Tilaus rahat tuotteet tilaus rahat tuotteet. Hymyilen jokaisella ja unohdan ne millisekunti sen jälkeen, kun ne ovat lähteneet tiskiltä. Käännyn jo seuraavan puoleen, ja huomaan, että se onkin tuttu naama. Janne.

“Miksi helvetissä sä tulit tänne jonottamaan?” kysyn. Sillä ei voi olla viittä minuuttia enempää taukoa jäljellä.

“Sä tiedät miks, Jordan”, se sanoo ja virnistää juuri niin raivostuttavasti kuin vain osaa.

“Mitä sä otat?”

“Sun puhelinnumeron.”

“Oikeesti. Kuten ehkä huomaat, joku muukin odottaa täällä safkaa.”

“Ihan oikeesti. En mä halua mitään safkaa, mä söin jo. Mä haluan vaan sun numeron.”

Muljautan silmiäni, vaikka pulssi hakkaa. Mitä ihmettä se nyt oikein yrittää?

“Sori, ei oo kaupan. Seuraava asiakas.”

Se virnistää taas. “Ei se mitään, mä käyn kattomassa sen teidän viestivihosta.” Ja sen sanottuaan se menee. Miten helvetissä se tietää, että kaikkien työntekijöiden numerot löytyvät meidän osaston viestivihkosta? Ja miksi helvetissä se haluaa edes soittaa mulle?

Silloin A tulee takaisin, eikä se ole yksin. Sekä Kerttu että Milla on sen kanssa, ja ne menevät kaikki takahuoneeseen. 

“Voitko olla siellä kassalla vielä hetken”, Milla huikkaa tauottajalle. Mitä ilmeisemmin A on taas jälleen kerran kusessa.