Jennica

En muista. Kaikki sanoo, että se on hyvä asia, mutta en ole varma. Jotkut pahat asiat on parempi muistaa, silloin ne voivat opettaa jotakin. Niin kuin mielessäni jälkeenpäin, kun niitä ajattelee oikein monta kertaa peräkkäin.

Seuraavana päivänä oli ihan hirveä olo. Oksensin kolmetoista kertaa, sitten se loppui. Olin aivan mustelmilla ja polvi ja nenänvarsi auki. Äiti kysyi onko mut hakattu ja vastasin että en. Sitten muistin taas sen, mitä se tyttö sanoi Mikasta ja ajattelin, että kyllähän mut pahoinpideltiinkin henkisesti. Pahimmat haavat tulevat aina sydämeen.

Nyt siitä on jo vähän aikaa. Mustelmat alkavat jo kellertää. Eilen menin valmentajan luo ja sanoin, että lopetan. Se kysyi miksi ja sanoin ettei vain enää huvita. En ole enää se pikkutyttö, jolle kaikki on aina vaan helppoa eikä koskaan vaikeaa. Mun pitää löytää oma polku kaikkien kivikkojen keskellä. Tulla siksi ihmiseksi, joksi mut on tarkoitettu. Kaiken tämän jälkeen olen tajunnut, että mua ei ole tarkoitettu uimahyppääjäksi. 

Mulle on olemassa jotain paljon parempaa.

Tämä on mun viimeinen työvuoroni. On vähän haikea olo, vaikka tiedän, että en haluakaan enää palata ajassa taaksepäin. Kaikki työkaverit ovat olleet niin hienoja ihmisiä. Olen oppinut aivan valtavasti uutta. Alussa kaikki oli niin vaikeaa — naurattaa ajatella niitä hattaroita, joita silloin ensimmäisen viikon aikana tein. Nyt osaan tehdä täydellisiä hattaroita. Kukaan ei voi sanoa, että niissä olisi mitään vikaa.

Asiakkaita ei vain kohta enää ole — kenelle niitä sitten tekisi?

Kuulin eilen, että A sai potkut. Se oli jättänyt tulematta töihin, ja kaikkien niiden varoitusten ja myöhästelyiden jälkeen pomo ei enää voinut antaa sille anteeksi. Viikko kauemmin, ja puisto olisi jo mennyt kiinni. 

A ei taida saada kovin hyvää todistusta.

Toivon todella, että itse saan. Sitten jatkossa voi saada melkein mitä töitä vaan, kunhan on hyvä todistus. Ehkä pääsisin jopa vaatekauppaan, Henkkamaukalle tai Vero Modaan. Edessä on välivuosi, kaikki ovet ja ikkunat avoimina. Tämän kesän jälkeen kaikki on toisin. En ajattele sitä yhtä enää koskaan. Tai siis nyt vielä ajattelen, mutta ehkä jo huomenna en ajattele sitä.

Menen takahuoneeseen ja itken siellä vähän. Sellaisia korjaavia kyyneleitä. Kaikki suttaantuu kyllä, niin kuin mummi sanoo. Onneksi on niin hiljaista, ettei kukaan huomaa. 

Tullessani taas tiskille näen, miten taivas on alkanut punertaa. Laitan popcorneja tulemaan, ja niiden tuoksu täyttää koko kioskin. Joku kävelee aivan tiskin ohi ja nauraa, en tiedä mille. Maailmanpyörän valot loistavat tummaa kaupunkia vasten. Kaunista.

A

Sunnuntai. Ei että mä rakastan sunnuntaita. Ainoa päivä, jolloin oikeasti huvittaa tulla töihin, koska tietää tienaavansa vähän enemmän kuin yhden nallekarkin tunnilta.

Tein nimittäin tänään vähän laskelmia. Koko junamatkan Keravalta Pasilaan. Olen ollut töissä nyt melkein neljä kuukautta, ja ennen töihin lähtöä kävin katsomassa tiliäni ensimmäistä kertaa koko kesänä. Saldo: satakaksi euroa. Jokin ei tuntunut ihan natsaavan.

Kaivoin siis matkalla laukkuni pohjalta kaikki avaamattomat palkkakuitit ja levitin ne eteeni vastapäiselle penkille. Näpyttelin kännykällä tuloni yhteen, ja aloin sitten ynnäillä päässäni sitä, miten paljon rahaa oli kulunut viinaan ja tupakkaan. Ja sitten oli junaliput, tietysti. Keravalta raahautuminen ei ollut halpaa. 

Lounasrahat. Karkkirahat. Keikkaliput. Nettipokeri. Ne pari kierrosta, jotka tarjosin viime palkkiksissa. Uudet farkut. Korvikset. Tukanleikkuu.

Näytti vahvasti siltä, että tästä kesästä käteen jäisi huima satanen. Sillä ei ihan kaaraa osteta.

Nojatessani siinä sääntöjenvastaisesti tiskiin kädet taskuissa ajattelen sitä, miten oikeastaan olinkin ollut paljon fiksumpi Mäkissä työskennellessäni. En vain ollut ollut tarpeeksi fiksu olemaan jäämättä kiinni.

Menin Mäkkiin töihin siitä samasta syystä, josta olin tullut Puistoon: tarvitsin rahaa. Nopeasti. Harjottelupalkka oli kuitenkin sen verran paska, että rahaa ei kertynyt ihan siihen tahtiin kuin olisin halunnut. Päätin siis vähän avittaa prosessia.

Ensin laitoin omaan taskuuni vain asiakkaalta unohtuneet vaihtorahat. Sitten muutamia kolikoita, jotka olivat tipahtaneet lattialle. Seuraavalla viikolla sain vihdoin loistoidean: sujauttaisin joka päivä vitosen setelin taskuun. Vitonen oli niin pieni raha, ettei sitä kukaan huomaisi. Oikeastaan kymppikin oli. Varsinkin, jos otti eri kassoista, eikä palkästään yhdestä. Viimein onnistuin käärimään kakista viidestä kassasta yhteensä viisikymppiä yhden illan aikana. Kukaan ei tajunnut mitään, ne olivat juuri niin tyhmiä. Olin tienannut kaksisasataaviiskymppiä ilman, että kenellekään oli koitunut siitä mitään tuntuvaa tappiota. Mäkki oli niin iso firma, ettei siinä mitkään kolminumeroiset merkinneet mitään. Täydellinen win-win.

Ja sitten yksi päivä pomo pyysi mua tulemaan takahuoneeseen.

Joku oli vasikoinut. Nähnyt, mitä mä tein ja kertonut siitä pomolle. Pomo oli ottanut oman aikansa tarkkaillessaan mua, ja saanut siten varmistuksen epäilyilleen. Se sanoi, ettei halunnut viedä asiaa poliisille. Se sanoi, että riitti, että lopettaisin työt sillä sekunnilla ja että maksaisin kaiken takaisin. Jos en, se soittaisi kytät. Ja sen jälkeen mulla olisi merkintä rekisterissä.

Ulospäin näyttelin hillittyä, mutta sisällä kiehui. Mä olin niin raivoissani, että olisin halunnut kuolla siihen paikkaan. Se oli ollut hyvä suunnitelma, ja mä olin onnistunut sössimään sen. Kaiken lisäksi mulla ei ollut niitä rahoja enää, olin pistänyt ne mopoon. Oli tasan yksi vaihtoehto jäljellä.

Samana iltana kerroin mutsille, että tarvitsin rahaa. Se halusi tietää, mihin. Sanoin, että mopon korjaukseen. Se sanoi, että mopo oli tasan mun oma asia, eikä se osallistuisi sen kuluihin. Sanoin, että kyse ei ollut pelkästään moposta, vaan myös yhdestä kaverista, joka tarvitsi apua. Se kysyi, mikä oikeasti oli vikana. Näytin ja kuulostin kuulemma oudolta. Aloin itkeä. Se ei vieläkään hellittänyt. Kerroin sille.

Äiti maksoi mun Mäkki-lunnaat. 

On taas vähän taukoa asiakkaista. Näen Sonjan vastapäisen kioskin ikkunassa, se palvelee juuri jotain pariskuntaa. Se ei huomaa, mutta se peliosaston överein kundi kävelee juuri samaan aikaan ohi ja katsoo sitä. Katsoo todella pitkään.

Sonja

Ikinä ei ole elämän aikana hävettänyt näin paljon. 

Onneksi en ole ainoa.

Itse en tietenkään tiedä siitä mitään (kun tuskin muistan mitää omasta illastani), mutta onneksi juorut kulkevat täällä nopeammin kun TGV Ranskassa. (Sitä, miten nopeasti kaikki saivat tietää omasta sekoilustani, en halua ajatella.) Ehdin tuskin olla kahtakaan minuuttia töissä, kun kollegani kertoi koko tarinan. Mitä ilmeisimmin missasin TODELLA paljon.

Jenika vai mikä sen blondin nimi nyt oli, se sekosi aivan täysin. Kunnon flippaus kolmella kierteellä. Ilmeisesti se oli saanut vihdoin kuulla, että sen idiootti poikaystävä oli pettänyt sitä jo pidemmän aikaa. Neiti oli sitten vetänyt alkomahoolia oikein kunnolla naamaan (ja sitä, miten paljon itse vedin, en halua ajatella. Krapula alkaa taas alusta, jos ajattelen.) ja tanssittuaan ensin tanssilattialla kuin mikäkin pikkulutka alkanut sitten huutaa täysin viattomille kanssajuhlijoille niin, että pari järkkäriä (siis meikäläisiä, ei ravintolahenkilökuntaa) meni lopulta rauhoittelemaan sitä. Mistä se ei tietenkään tykännyt yhtään. Rauhoittumisen sijaan se kävi järkkäreihin käsiksi, potki ja löi ja huusi ja kirkui niin, että lopulta pokejen piti kantaa se ulos. Silminnäkijähavaintojen mukaan viimeiset sanat kuuluivat: “Saatanan paska! SAATANAN PASKA!” Ja samalla koko Puistokunta sai nähdä, minkämallisissa alushousuissa kyseinen neiti kulkee. Lähteeni kertoi, että kangasta ei ollut nimeksikään.

Käsittämätöntä. (Ja sitä, miten käsittämätön oma tempaukseni oli, en halua ajatella.)

Nyt olen kuitenkin taas töissä, ja ukkostaa. Siis TODELLA ukkostaa. Kuulostaa siltä, että se on aivan yllä. MIkä tietenkään ei ole hyvä asia ottaen huomioon, että Puisto sijaitsee yhdellä kaupungin korkeimmista paikoista. Ensimmäiset laitteet on jo varotoimena suljettu, ja auta armias kun se valittavien asiakkaiden tulva päättää poiketa tänne.

Valot sammuvat. Perkele.

Menen katkaisimen luo ja räpsyttelen sitä vähän aikaa, tulen siihen tulokseen, että sähköjen täytyy olla poikki. Missään lämpölaitteissa ei pala enää valo, ja vilkaisu pakastimeen osoittaa, että sen näyttö on pimeänä. 

Vittu.

Soitan esimiehen numeroon, ja puhelimeen vastaa Kerttu. Luojan kiitos. Se sanoo tulevansa heti ja pyytää mua aloittamaan tyhjennyksen. Harmi vaan, että sen päivän kuormassa oli tullut lähes kaksikymmentä laatikkoa ranskiksia ja vähintään yhtä monta jäätelöpakettia. Niitä ei ihan hetkessä kannettukaan minnekään.

Jos ne nyt ylipäätään mahtuvat mihinkään. Suurella todennäköisyydellä koko helvatin Puistossa on sähköt poikki. 

Alan raahata laatikoita ulos pakastimesta ja latoa niitä nokkakärryihin. Saan ensimmäisen erän ulos kioskista juuri, kun Kerttu tulee paikalle. 

“Yläpakkasessa on vielä tilaa. Mene, ennen kuin muut ehtivät.”

Kiitän häntä, ja alan työntää kärryjä ylämäkeen. Ja koska iltani ei voisi olla enää yhtään mahtavampi, alkaa sataa kaatamalla.

Tuplavittu.