A

Sunnuntai. Ei että mä rakastan sunnuntaita. Ainoa päivä, jolloin oikeasti huvittaa tulla töihin, koska tietää tienaavansa vähän enemmän kuin yhden nallekarkin tunnilta.

Tein nimittäin tänään vähän laskelmia. Koko junamatkan Keravalta Pasilaan. Olen ollut töissä nyt melkein neljä kuukautta, ja ennen töihin lähtöä kävin katsomassa tiliäni ensimmäistä kertaa koko kesänä. Saldo: satakaksi euroa. Jokin ei tuntunut ihan natsaavan.

Kaivoin siis matkalla laukkuni pohjalta kaikki avaamattomat palkkakuitit ja levitin ne eteeni vastapäiselle penkille. Näpyttelin kännykällä tuloni yhteen, ja aloin sitten ynnäillä päässäni sitä, miten paljon rahaa oli kulunut viinaan ja tupakkaan. Ja sitten oli junaliput, tietysti. Keravalta raahautuminen ei ollut halpaa. 

Lounasrahat. Karkkirahat. Keikkaliput. Nettipokeri. Ne pari kierrosta, jotka tarjosin viime palkkiksissa. Uudet farkut. Korvikset. Tukanleikkuu.

Näytti vahvasti siltä, että tästä kesästä käteen jäisi huima satanen. Sillä ei ihan kaaraa osteta.

Nojatessani siinä sääntöjenvastaisesti tiskiin kädet taskuissa ajattelen sitä, miten oikeastaan olinkin ollut paljon fiksumpi Mäkissä työskennellessäni. En vain ollut ollut tarpeeksi fiksu olemaan jäämättä kiinni.

Menin Mäkkiin töihin siitä samasta syystä, josta olin tullut Puistoon: tarvitsin rahaa. Nopeasti. Harjottelupalkka oli kuitenkin sen verran paska, että rahaa ei kertynyt ihan siihen tahtiin kuin olisin halunnut. Päätin siis vähän avittaa prosessia.

Ensin laitoin omaan taskuuni vain asiakkaalta unohtuneet vaihtorahat. Sitten muutamia kolikoita, jotka olivat tipahtaneet lattialle. Seuraavalla viikolla sain vihdoin loistoidean: sujauttaisin joka päivä vitosen setelin taskuun. Vitonen oli niin pieni raha, ettei sitä kukaan huomaisi. Oikeastaan kymppikin oli. Varsinkin, jos otti eri kassoista, eikä palkästään yhdestä. Viimein onnistuin käärimään kakista viidestä kassasta yhteensä viisikymppiä yhden illan aikana. Kukaan ei tajunnut mitään, ne olivat juuri niin tyhmiä. Olin tienannut kaksisasataaviiskymppiä ilman, että kenellekään oli koitunut siitä mitään tuntuvaa tappiota. Mäkki oli niin iso firma, ettei siinä mitkään kolminumeroiset merkinneet mitään. Täydellinen win-win.

Ja sitten yksi päivä pomo pyysi mua tulemaan takahuoneeseen.

Joku oli vasikoinut. Nähnyt, mitä mä tein ja kertonut siitä pomolle. Pomo oli ottanut oman aikansa tarkkaillessaan mua, ja saanut siten varmistuksen epäilyilleen. Se sanoi, ettei halunnut viedä asiaa poliisille. Se sanoi, että riitti, että lopettaisin työt sillä sekunnilla ja että maksaisin kaiken takaisin. Jos en, se soittaisi kytät. Ja sen jälkeen mulla olisi merkintä rekisterissä.

Ulospäin näyttelin hillittyä, mutta sisällä kiehui. Mä olin niin raivoissani, että olisin halunnut kuolla siihen paikkaan. Se oli ollut hyvä suunnitelma, ja mä olin onnistunut sössimään sen. Kaiken lisäksi mulla ei ollut niitä rahoja enää, olin pistänyt ne mopoon. Oli tasan yksi vaihtoehto jäljellä.

Samana iltana kerroin mutsille, että tarvitsin rahaa. Se halusi tietää, mihin. Sanoin, että mopon korjaukseen. Se sanoi, että mopo oli tasan mun oma asia, eikä se osallistuisi sen kuluihin. Sanoin, että kyse ei ollut pelkästään moposta, vaan myös yhdestä kaverista, joka tarvitsi apua. Se kysyi, mikä oikeasti oli vikana. Näytin ja kuulostin kuulemma oudolta. Aloin itkeä. Se ei vieläkään hellittänyt. Kerroin sille.

Äiti maksoi mun Mäkki-lunnaat. 

On taas vähän taukoa asiakkaista. Näen Sonjan vastapäisen kioskin ikkunassa, se palvelee juuri jotain pariskuntaa. Se ei huomaa, mutta se peliosaston överein kundi kävelee juuri samaan aikaan ohi ja katsoo sitä. Katsoo todella pitkään.