En muista. Kaikki sanoo, että se on hyvä asia, mutta en ole varma. Jotkut pahat asiat on parempi muistaa, silloin ne voivat opettaa jotakin. Niin kuin mielessäni jälkeenpäin, kun niitä ajattelee oikein monta kertaa peräkkäin.
Seuraavana päivänä oli ihan hirveä olo. Oksensin kolmetoista kertaa, sitten se loppui. Olin aivan mustelmilla ja polvi ja nenänvarsi auki. Äiti kysyi onko mut hakattu ja vastasin että en. Sitten muistin taas sen, mitä se tyttö sanoi Mikasta ja ajattelin, että kyllähän mut pahoinpideltiinkin henkisesti. Pahimmat haavat tulevat aina sydämeen.
Nyt siitä on jo vähän aikaa. Mustelmat alkavat jo kellertää. Eilen menin valmentajan luo ja sanoin, että lopetan. Se kysyi miksi ja sanoin ettei vain enää huvita. En ole enää se pikkutyttö, jolle kaikki on aina vaan helppoa eikä koskaan vaikeaa. Mun pitää löytää oma polku kaikkien kivikkojen keskellä. Tulla siksi ihmiseksi, joksi mut on tarkoitettu. Kaiken tämän jälkeen olen tajunnut, että mua ei ole tarkoitettu uimahyppääjäksi.
Mulle on olemassa jotain paljon parempaa.
Tämä on mun viimeinen työvuoroni. On vähän haikea olo, vaikka tiedän, että en haluakaan enää palata ajassa taaksepäin. Kaikki työkaverit ovat olleet niin hienoja ihmisiä. Olen oppinut aivan valtavasti uutta. Alussa kaikki oli niin vaikeaa — naurattaa ajatella niitä hattaroita, joita silloin ensimmäisen viikon aikana tein. Nyt osaan tehdä täydellisiä hattaroita. Kukaan ei voi sanoa, että niissä olisi mitään vikaa.
Asiakkaita ei vain kohta enää ole — kenelle niitä sitten tekisi?
Kuulin eilen, että A sai potkut. Se oli jättänyt tulematta töihin, ja kaikkien niiden varoitusten ja myöhästelyiden jälkeen pomo ei enää voinut antaa sille anteeksi. Viikko kauemmin, ja puisto olisi jo mennyt kiinni.
A ei taida saada kovin hyvää todistusta.
Toivon todella, että itse saan. Sitten jatkossa voi saada melkein mitä töitä vaan, kunhan on hyvä todistus. Ehkä pääsisin jopa vaatekauppaan, Henkkamaukalle tai Vero Modaan. Edessä on välivuosi, kaikki ovet ja ikkunat avoimina. Tämän kesän jälkeen kaikki on toisin. En ajattele sitä yhtä enää koskaan. Tai siis nyt vielä ajattelen, mutta ehkä jo huomenna en ajattele sitä.
Menen takahuoneeseen ja itken siellä vähän. Sellaisia korjaavia kyyneleitä. Kaikki suttaantuu kyllä, niin kuin mummi sanoo. Onneksi on niin hiljaista, ettei kukaan huomaa.
Tullessani taas tiskille näen, miten taivas on alkanut punertaa. Laitan popcorneja tulemaan, ja niiden tuoksu täyttää koko kioskin. Joku kävelee aivan tiskin ohi ja nauraa, en tiedä mille. Maailmanpyörän valot loistavat tummaa kaupunkia vasten. Kaunista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti